KIRJA-ARVOSTELU. Riku Jutin (fil. dos.) ”Lyhyt metafysiikan historia” käy nimensä mukaisesti läpi filosofian klassisen (ja viheliäisen kimurantin) haaran – metafysiikan – kehitystä ja merkitystä aina antiikista nykypäivään. Metafysiikan kriisiytymistä ja sen uutta kukoistusta seuratessa Juti esittelee asiantuntevasti filosofian historian keskeisimpiä ajattelijoita, suuntauksia ja teorioita. Teosta voi suositella filosofian historiasta, tieteenfilosofiasta ja metafysiikasta kiinnostuneille. Täysin aihepiiriin vihkiytymättömälle teos voi osoittautua paikoin haastavaksi.
Mistä oleva itsessään koostu ja mitä oikeastaan voi olla edes olemassa? Mikä rooli metafysiikalla on ollut tieteellisessä ajattelussa eri aikoina? Onko metafysiikka nykyään enää vain naiivi filosofinen jäänne – ihmismielen elämällisen ihmettelyn viimeinen linnake määrällisessä maailmassamme? Muun muassa näitä kysymyksiä tarkastelee Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian dosentti Riku Juti tuoreessa julkaisussaan Lyhyt metafysiikan historia (2019). Teos perustuu aineopintotason peruskurssin luentoihin, ja sen tarkoituksena on syventää lukijaa metafysiikan kehityksen verkottuneeseen historiaan. Johdatuksena Lyhyt metafysiikan historia ei siis ole tarkoitettu aivan perustason tutustumislähteeksi. Juti kirjoittaa aihealueesta vakuuttavasti ja asiantuntevasti, mutta teos kärsii ajoittain lyhyiden johdatuksien perusongelmasta: valtava aihe täytyy tiivistää tavalla, joka jättäisi tilaa myös syvemmälle esittämiselle ja (historialliselle) kontekstualisoinnille.
Filosofian osa-alueena metafysiikka tutkii todellisuuden ja olevan olemusta, perusteita sekä rakenteita. Metafysiikkaa voikin yleisesti kuvailla pelkän tieteellisen tiedon ylittävänä tai sen taustalla toimivana joukkona tiettyjä esioletuksia, joiden pohjalta pyritään saavuttamaan – vaihtelevia paradigmoja soveltaen – olemisen yleisiä muotoja ja ehtoja. Metafysiikan asemaa tieteiden kentässä määrittelevät käsitykset itse olemisen yleisistä muodoista ja ehdoista ovat kuitenkin vaihdelleet historiallisesti suhteessa tiedollisten intressien merkityksiin ja käyttötarkoituksiin. Tämä on nähdäkseni Jutin teoksen tärkein huomio, joka korostaa samalla metafysiikan roolia laajemmassa historiallisessa keskustelussa siitä, mitä ja miten voidaan tietää sekä millaisena todellisuutta koskeva tieto tulee pohjimmiltaan ymmärtää.
Koska metafysiikan épistémè on perusteiltaan apriorista, sen tutkimuskohteet laajenevat usein yksittäisten tieteenalojen ulkopuolelle. Tästä huolimatta metafyysistä tarkastelua ei tule nähdä ristiriitaisena tieteellisen maailmankuvan kanssa, kuten Juti osuvasti toteaa. Parhaimmillaan metafysiikan ja tieteellisen todellisuuden suhde on toisiaan täydentävä. Metafysiikan merkitys tieteellisen ajattelun sisällölle on riippunut voimakkaasti sekä eri aikoina vallinneista tiedonintresseistä että tavoista ymmärtää tiedon luonne. Metafysiikan ja tieteellisen ajattelun ajoittain vaikea suhde onkin perustunut filosofian historiassa lopulta siihen, millä perustein ja kuinka voimakkaasti metafyysinen maailmankuva ja ihmisen metafyysinen perusasenne todellisuutta kohtaan on tehty tietoiseksi ja tuotu (kriittisen) tarkastelun kohteeksi osana tieteellistä toimintaa.
Metafysiikan kaksi kehityslinjaa
Lyhyt metafysiikan historia käsittää rakenteellisesti kaksi toisiinsa kietoutuvaa tasoa. Ajallisesti teos noudattaa perinteistä aatehistoriallista jakoa antiikkiin, keskiaikaan, uuteen aikaan ja nykyaikaan. Toinen taso rakentuu metafysiikan tieteellisen ja filosofisen merkityksen muutoksille. Tässä Juti on eritellyt sisällöllisesti kaksi kehityslinjaa: klassisen aristoteelisen metafysiikan ja siihen pohjautuneen tieteellisen selittämisen mallin sekä tieteen kvantitatiivis-matemaattisen selitysmallin, joka myöhäiskeskiajalla ja uudella ajalla haastoi voimakkaasti klassisen metafysiikan substansseihin, olennaisiin ominaisuuksiin ja olevan päämääräsyihin kytkeytyneet lähtökohdat.
Teoksessa tieteellisestä tiedosta ja tieteellisestä ajattelusta yleisesti puhutaan lähes yksinomaa luonnontieteellisen paradigman kontekstissa – luontoa ja ulkoista todellisuutta koskevana tietona. Koska tätä määrittelyä ei varsinaisesti käsitellä, tieteellinen tieto samaistetaan implisiittisesti luonnontieteelliseksi, luonnonfilosofiseksi tai matemaattis-loogiseksi tutkimukseksi. 1700-luvun lopulla alkanut ihmistieteiden kehitys ja metafysiikan merkittävä vaikutus esimerkiksi historiatieteisiin ja historianteoriaan jätetään vaille huomiota.
Metafysiikan kriisiytymisen keskeisenä tekijänä Juti esittää uudella ajalla syntyneen tarpeen hyödyntää ja hallita luontoa tieteen keinoin. Modernin luonnontieteellisen paradigman keskiössä oli todellisuuden ja olevan perinnäisten ominaisuuksien ja muotojen paljastamisen tähdänneen teleologisen essentialismin sijaan kvantitatiivinen ja matemaattisesti mallinnettava lähestymistapa. Kuten Juti toteaa, uuden ajan luonnontieteilijää ei kiinnostanut niinkään tieteellisen tiedon johtaminen alisteisena todellisuutta määritteleville tarkoituksille, vaan luonnon ilmiöiden keskinäisten säännönmukaisuuksien tai luonnollisten välttämättömyyksien tarkastelu matemaattisesti ja empiirisesti. Luontoa koskeneen ymmärryksen ei tarvinnut olla metafyysisesti täydellistä, sillä olevan perustavaan luonteeseen liittyneen välttämättömyyden korvasi ennustettavuuden ja todennäköisyyden termistö. Toisin sanoen tieteellinen selittäminen siirtyi vähitellen transsendentin alueelta transsendentaalisuuden rajoihin, ja havaittavaa maailmaa ei pyritty alistamaan täysin pelkälle konseptille tiedosta.
Aristoteelisen metafysiikan kriisiytymistä ja sen tieteellisen oikeutuksen kyseenalaistamista seurasivat yritykset pelastaa metafysiikka tai määritellä se uudelleen. Lopulta epäonnistuneet yritykset oikeuttaa metafysiikan asema tieteissä johtivat metafysiikan tarpeellisuuden kieltämiseen. Tämä kehitys jatkui voimakkaana erityisesti positivistien ja loogisten empiristien myötävaikutuksesta aina 1800-luvun lopulta 1900-luvun jälkipuolelle saakka. Viime vuosikymmeninä metafysiikan rooli filosofisen tutkimuksen sisällä on jälleen kohentunut. Hyökkäys metafysiikka vastaan osoittautui lopulta puutteelliseksi ja tiedollisten tavoitteiden suhteen ongelmalliseksi. Metafysiikan tutkimus on osin jopa palannut päivitetyssä muodossa aristoteelisen metafysiikan viitekehykseen. Nykypäivän tieteelliseen selittämiseen liittyvät ongelmat ovat tehneet metafysiikasta jälleen hedelmällisen ja arvokkaan lähestymistavan esimerkiksi modaalilogiikan, essentialismin sekä metafysiikan filosofisten rakenteiden ja selitysvoiman (metametafysiikka) tutkimuksessa. Ennen kaikkea metafyysisten kysymysten osittainen arvonpalautus on ollut tärkeää yrityksissä yhdistää luonnontieteellinen maailmankuva ja olevan perusteita tarkastelevat teoriat toisiaan täydentäväksi käsitykseksi inhimillisestä todellisuudestamme sekä tavoistamme jäsentää ja hankkia tietoa.
Metafysiikan syvintä kriisivaihetta ja sen uutta nousua käsittelevä jälkipuolen osuus on Jutin teoksen antoisinta luettavaa. Siinä teoksen narratiivit metafysiikan ajallisesta ja sisällöllisestä kehityksestä kohtaavat lopulta onnistuneesti yhtenäiseksi kuvaukseksi metafysiikan vaikeasta asemasta (luonnon)tieteellisen ajattelun ja filosofian historiassa. Analyyttisen filosofian ja metafysiikan suhteen tasapuolinen ja selkeä esittäminen viimeisen 150 vuoden ajalta ei ole helppo tehtävä, mutta tässä Juti onnistuu kiitettävästi.
Valitettavasti tätä taustaa vasten kirjan alkupää jää jokseenkin irralliseksi kokonaisuudeksi ja kärsii eniten luentomaisuudesta. Teoksen suurimmaksi ongelmaksi tuntuukin koituvan se, että lukija kadottaa helposti käsityksen esitetystä metafysiikan historian suuresta kuvasta. Hieman pidemmät siirtymät lukujen välillä sekä yhteenvedot kunkin aikakauden filosofisesta merkityksestä sekä metafysiikan kehityslinjoille että laajemmin metafysiikan historian tuntemisen tärkeydelle olisivat rakentaneet paremmin lukijan kokonaiskäsitystä aiheesta.
Tässä kohtaa on syytä todeta, että kirjan tyyli noudattaa vahvasti perinteistä filosofian historian esitystapaa, jossa keskitytään tiukasti henkilöihin ja aiheisiin. Tällöin tyypillisesti uhrataan iso osa historiallis-kulttuurista kuvailua ja kontekstualisointia itse filosofien ja filosofisten teorioiden tarkalle analyysille tai selittämiselle. Niin sanotun ”suurmieshistorian” synnin taakka on kuitenkin filosofian sisällä nähdäkseni pienempi kuin monilla muilla historiantutkimuksen aloilla. Täten en sinänsä kritisoi Jutin metodologista valintaa, sillä filosofien ajattelun tuntemuksella on filosofiassa tietty itseisarvonsa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö filosofisten ajatusten ja käsitteiden sosiohistoriallisella, kulttuurisella ja elämällisellä tarkastelulla olisi paikkaansa myös klassisessa filosofian historiassa. Hieman laajempi aatehistoriallinen lähestymistapa olisi hyödyttänyt myös Lyhyen metafysiikan historian laadukkaan asiasisällön seuraamista ja metafysiikan kehityksellisten risteymien hahmottamista.
Inhimillisen olemassaolon perustava metafyysisyys
Metafysiikan yksi perusongelmista tieteellisen ajattelun ja filosofian historiassa voidaan muotoilla saksalaista historioitsijaa Constantin Fasoultia (1951–) mukaillen todellisuuden oletetun ilmiasun tai näennäisen olemuksen taakse menevän todellisen tiedon loputtomaksi etsinnäksi. Tämä ajatus kokemuksellisen ja tiedettävissä olevan todellisuuden taakse kätkeytyvästä olevaisuuden ja tiedon mystillisestä alueesta on vaikuttanut sekä hyvässä että pahassa niin antiikin filosofian ja keskiajan skolastiikan kuin Immanuel Kantin kriittisen metafysiikankin taustalla. Fasoult puhuu voimakkaasti haitallisen metafysiikan eliminoinnin puolesta erityisesti historiantutkimuksessa. Metafyysinen asenne tietoon ja saksalaisen idealismin hennot sävelet ovat johtaneet Fasoultin mukaan historiallisen tietoisuuden loputtomaan jahtiin todellisten historiallisten asiaintilojen ja faktojen saavuttamiseksi.
Metafysiikan eliminoinnin suhteen Fasoult on kuitenkin väärässä – metafysiikka oikein käsiteltynä on välttämätöntä kaikelle tieteelliselle tiedolle tai ainakin seuraa sitä. Välttämättömyys ei tarkoita kuitenkaan, että tieteellisen tiedon ja erilaisten tiedonintressien tulisi varsinaisesti perustua metafysiikalle. Kyse on pikemminkin inhimillisen toiminnan ja heideggerilaisittain ”maailmassa olemisen” metafyysisestä luonteesta. Tämän ymmärtämisessä olennaista on tiedostaa ja käsitellä metafyysinen sekä episteemisesti että tieteiden strategisten sääntöjen suhteen kestävällä tavalla. Juti tähdentää oikein metafysiikan osuutta ihmiselle ominaisessa tavassa hahmottaa ja käsittää todellisuutta. Voidaankin ajatella, että tieteellinen tieto ja metafyysinen toimivat toisiaan täydentävässä tai jännitteisessä vuorovaikutuksessa osana ontologisesti yhtenäistä todellisuutta, jossa kokemuksen erilaiset sisällölliset muodot synnyttävät toisilleen vastakkaisia maailmankuvia.
Empiiris-kvantitatiivisen tiedonihanteen kehityksessä metafyysisen käsittely on usein jätetty epistemologisesti vaillinaiseksi. Esimerkiksi uuden ajan filosofiassa luonnontieteitä kehitettiin tyypillisesti tiedollisilta perusteiltaan yhteensopimattoman aristoteelisen luonnonfilosofian vaikeasti karistettavien jäänteiden pohjalta. Toisaalta voidaan ajatella, että inhimillisen olemassaolon metafyysisyyttä on kyetty käsittelemään myös tiedollisesti riittävien ehtojen puitteissa. Esimerkiksi kosmologian ja fysiikan sisällä pyrkimykset rakentaa yhtenäisteorioita ovat ainakin toistaiseksi onnistuneet valjastamaan metafyysisen riittävällä tavalla – huolimatta siitä, että nämä rakennelmat ovat selkeitä jäänteitä aristoteelisesta tiedonihanteesta, kuten Juti kirjoittaa.
Lopulta metafysiikka olennaisena osana kykyämme hahmottaa todellisuutta tarjoaa ihmisen itsereflektiolle, tiedollisille tarpeille sekä kokemuksen muodoille epistemologis-ontologisen moninaisuuden ikkunan. Jutin erinomainen luku nykyajan filosofiasta käsittää toisaalta logismin aikakauden ja toisaalta metafysiikan uuden nousun. Logismin (looginen atomismi, looginen empirismi, analyyttinen naturalismi) ongelma metafyysisen käsittelyssä oli filosofisen kysymyksenasettelun reduktio puhtaiksi kielenkäytön ja logiikan ongelmiksi. Samalla metafyysisestä perusasenteesta tehtiin pohjimmiltaan mieletön – osa kielen merkityksiin ja sääntöihin liittyvää sekaannusta. Metafyysinen siis kiellettiin, mutta samasta syystä se itseasiassa pääsi vaikuttamaan piilotettuna useissa logismin periaatteissa ja oletuksissa.
Metafysiikan merkitysten tarkastelu filosofian sisällä ja sen ulkopuolella on olennainen tekijä todellisuutemme metafyysisen ymmärtämisessä ja eräänlaisen tieteellisen moninaisuuden ikkunan aukipitämisessä – etenkin 2000-luvulla. Metafyysisten ongelmien tutkimus ja päivittäminen tarjoaa välttämätöntä apua tieteellisen selittämisen ja ymmärtämisen kehitykselle. Jutin esittelemistä nykyfilosofeista on syytä mainita ainakin James Ladyman ja Don Ross, jotka ovat puhuneet niin kutsutun rakennerealismin puolesta. Ladymanin ja Rossin metatieteellinen asenne ei hylkää täysin metafysiikkaa, vaan pyrkii tieteellistämään sen. Vaikka tämä ”heikko metafysiikka” sisältää mielestäni vaarallisen käsityksen teoreettisen fysiikan perustavuudesta tieteiden muodostaman todellisuuskuvan pohjana, periaate pyrkii käsittelemään metafysiikkaa terveellä tavalla. Heikon metafysiikan käsite on sovellettavissa ainakin muodollisesti myös esimerkiksi ihmistieteiden alueella, mikäli tavoitteena on tiedostaa ja tieteellistää metafyysistä perusasennetta osana tutkimustoimintaa. Ihmistieteissä samansuuntaisesta metafysiikan tieteellistämisestä ja historiallistamisesta teoretisoi saksalainen historioitsija ja filosofi Wilhelm Dilthey (1833–1911) jo 1800-luvun lopulla.
Kokonaisuutena Lyhyt metafysiikan historia on lukemisen arvoinen johdatus länsimaiseen (joskin myös arabiankielistä ajatteluperinnettä sivutaan) metafysiikkaan. Perinteisen filosofian historian lähestymistavan kontekstuaalisia puutteita korvaa asiasisällöltään laadukas esitys, joka onnistuu lyhyydestään huolimatta tarkastelemaan syvällisesti monia metafysiikan keskeisiä ongelmia ja niiden ratkaisuyrityksiä. Luvuissa on jätetty kiitettävästi tilaa myös teorioiden heikkouksien ja korjausyritysten erittelylle. Osittainen rakenteellinen epätasapaino voi ajoittain kadottaa lukijalta teoksen punaisen langan, mutta lukukokemus säilyy kuitenkin varsin eheänä. Alaviitteiden määrä on minimissään, mikä sujuvoittaa lukemista. Teos ei varsinaisesti avaa uusia näkökulmia metafysiikkaan ja sen historiaan, mutta hieman syvällisempänä johdatuksena näin ei ole tarkoituskaan.
Riku Juti valitsi teoksen sisällön merkittäviltä osin oikein, mutta jäin kaipaamaan lyhyttä lukua saksalaisesta idealismista esimerkiksi Aristoteleen käsittelyn kustannuksella. Lisäksi teoksessa annetaan tieteelliselle ajattelulle ja tieteelliselle tiedolle nähdäkseni liian ”kova” luonne tai sisältö, koska metafysiikan historiallista suhdetta ihmistieteisiin ja ihmistieteiden tiedolliseen perustaan ei käsitellä. Valinta ei ole sinänsä väärä tai väärin, mutta jää ilman perusteluita. Aiheen avaaminen olisi tuonut teokseen vielä yhden mielenkiintoisen ulottuvuuden lisää.
Riku Jutin aiempia teoksia ovat olleet muun muassa Johdatus metafysiikkaan (2001) ja Tiedon filosofia antiikista nykypäivään (2013).
Tieteellisessä ja filosofisessa keskustelussa metafysiikka saa usein määritelmällisesti moninaisia ja epäselviäkin sisältöjä – aina metafysiikkaa filosofian osa-alueena tarkastelevasta tutkimuksesta tieteellisen mittapuun ylittäväksi toismaailmalliseksi katseeksi. Jutin teos selventää osaltaan metafysiikan roolia tieteenhistoriassa ja filosofiassa, ja lisää näin lukijan ymmärrystä tieteellisen ajattelun historiallisista kehityskuluista. Ihmisyyden osana toimivan metafyysisen perusasenteen tiivisti mielestäni osuvimmin Wilhelm Dilthey kirjoittaessaan fenomenaalisesta metafysiikasta vuonna 1883 seuraavasti: ”--Yön hiljaisuudessa se soittaa tähdistä meille sfäärien yhtenäisyyttä, jonka maailman äänet ovat vain peittäneet.”
Katso tähtiin ja ihmettele.
Juti, Riku: Lyhyt metafysiikan historia. Gaudeamus. Helsinki 2019. 254 sivua. ISBN 978-952-345-006-6
Arvostelu on julkaistu alunperin Agricola-portaalissa.