ARTIKKELI – OSA I. Qing-dynastia (tai mantšudynastia) hallitsi Kiinaa vuosina 1644–1911. Se jäi Kiinan viimeiseksi keisaridynastiaksi. Lähes kolme vuosisataa kestänyt mantšuvallan aika muutti Kiinan yhteiskuntaelämää ja ulkosuhteita perustavanlaatuisesti. Osaansa Qing-dynastian hajoamisessa näytteli länsimaiden harjoittama kolonialismi, joka pakotti Kiinan ”avautumaan” sekä taloudellisesti että kulttuurisesti 1800-luvun jälkipuolella. Ulkovaltojen vaikutus Kiinassa näkyi paitsi aseellisissa yhteenotoissa ja maan sisäisissä konflikteissa, myös hienovaraisemmissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä, joihin liittyivät ajatukset länsimaistyylisestä teollistumisesta ja modernisaatiosta.
Tässä kaksiosaisessa artikkelissa pureudun murrosvaiheessa olleen Qing-dynastian moniulotteiseen törmäykseen läntisen maailman aatteellisen, taloudellisen ja poliittisen kehyksen kanssa. Länsimailla viittaan ensisijaisesti Iso-Britanniaan, Yhdysvaltoihin, Ranskaan ja Saksaan – valtioihin, joilla oli voimakkain vaikutusvalta Qing-Kiinan alueella. Qing-dynastian kehityksen kannalta tärkeässä roolissa olivat myös Venäjän ja Japanin keisarikunnat, mutta jätän ne artikkelin teeman mukaisesti vähemmälle huomiolle. Artikkelin ensimmäisessä osassa käyn läpi lyhyesti Qing-dynastian syntyä ja vakiintumista sekä länteen suuntautuneiden ulkosuhteiden taustoja. Toisessa osassa tarkastelen sitä, miten ja miksi ulkovaltojen vahva läsnäolo Kiinassa vaikutti maan yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen vakauteen.
Mantšuvallan vakiintuminen Kiinassa
Qing-dynastian perustivat niin kutsutut mantšut, jotka polveutuivat Koillis-Kiinaa 1100-luvulla hallinneesta jürchen-kansasta. Mantšut eivät olleet heimorakenteestaan huolimatta nomadeja, sillä heidän pääelinkeinonsa oli maanviljely. Mantšujen kotiseutu – Mantšuria – käsitti Qing-dynastian aikoihin pääosin nykyisen Kiinan koillisosat. Historiallisesti Mantšuriaan on kuitenkin kuulunut alueita myös Venäjän Kaukoidästä ja Sisä-Mongoliasta. Mantsut eivät itse koskaan kutsuneet kotiseutuaan Mantšuriaksi, ja eurooppalaisiin kieliin termi Mantsuria vakiintui japaninkielisen paikannimen Manshū latinalaisena johdannaisena vasta 1800-luvun alussa. Mantšuvaltiona tunnetun hallinnollisen alueen perusti Aisin Gioro -heimon päällikkö Nurhaci (1559–1626) yhdistämällä hajanaiset jürchen-heimot kanaatiksi ja valtaamalla alueita Koillis-Aasiasta 1600-luvun alussa. Mantšut jakaantuivat lippukuntiin (Kahdeksan lippukuntaa), jotka olivat sotilaallisia, hallinnollisia ja yhteisöllisiä yksikköjä. Lippukunnat olivat tärkeä osa mantšujen identiteettiä, ja niiden rooli kolonnioina vahvistui varsinaisen Kiinan valtaamisen jälkeen, jolloin lippukunnille takavarikoitiin omia maa-alueita.
Vuonna 1618 Nurhacin johtama kanaatti aloitti kapinan sotien ja huonon hallinnon heikentämää Ming-dynastiaa (1368–1644) vastaan. Jürchen-kansalle nimen Mantšu antoi Nurhacin poika ja Qing-dynastian toinen keisari Huang Taiji (1592–1643) vuonna 1625. Nimenvaihdoksen taustalla oli pyrkimys peittää sekä jürchen-kansan historiallinen asema kiinalaisten alamaisina että häivyttää mantsujen ”epäsivistyneinä” pidettyjen perinteiden juuria. Mantšuvaltio ei teoriassa ollut osa Ming-ajan Kiinaa, mutta käytännössä sen poliittinen asema oli enemmän tai vähemmän Ming-hallinnolle alisteinen – mantšut maksoivat esimerkiksi pakkoveroa Ming-huoneelle. Valloittamiensa mongolikansojen ja Ming-dynastian alaisuudesta loikanneiden han-kiinalaisten sotilaiden avulla mantšut kasvattivat sotilaallista ja poliittista voimaansa. Mantšut olivat niin tehokkaita vetoamaan Ming-hallinnon heitteille jättämään sotilassäätyyn, että vuonna 1648 Kahdeksan lippukunnan sisällä enää vain 17 prosenttia sotilaista edusti etnisyydeltään mantšuja.
Kiinan dynastiselle syklille ja historiallisille muutoksille tyypilliset sekasorron ja valloitusten kaudet edesauttoivat mantšujen valtaannousua 1640-luvun alussa. Ming-Kiinassa puhkesi laajoja talonpoikaiskapinoita, joiden taustalla vaikutti luonnonkatastrofit ja nälänhätä, heikko talous sekä hallinnolliset kiistat. Kapinajohtaja Li Zicheng (1606–1645) valtasi Ming-hallinnon pääkaupungin Pekingin huhtikuussa 1644. Kiinan pohjoisosiin levittäytyneet mantšut liittoutuivat Ming-dynastian koillisen armeijaosaston kenraalin Wu Sanguin (1612–1678) kanssa ajaakseen kapinalliset pois Pekingistä. Noin 200 000 miehen vahvuiset kapinallisjoukot tuhottiin Shanhaiguanin taistelussa toukokuussa 1644. Kuukautta aiemmin Ming-dynastian viimeinen keisari Chongzenh (vallassa 1627–1644) oli tehnyt itsemurhan välttääkseen joutumisen kapinallisten armoille. Kapinan kukistaneet ja Pekingin vallanneet mantšut kokivat nyt olevansa oikeutettuja hallitsemaan koko Kiinaa. Virallisin menoin Qing-dynastian kolmanneksi keisariksi nostettiin Qing Shunzhi (vallassa 1651–1661).
Mantšudynastia oli pinta-alaltaan laajin ja väkiluvultaan suurin Kiinan historian dynastioista. Mantšut olivatkin valloittajakansaa ja näkivät Kiinan yhtenä osana heidän laajempaa imperiumiaan, joka levittäytyi aina Mongoliaan ja Itä-Turkestaniin (nykyinen Xinjiangin uiguurialue Luoteis-Kiinassa) asti. Kiinassa mantšujen hallinto nojasi vahvasti han-kiinalaisten virkamiesten ja oppineiden tukeen, mutta korkein valta hovissa pidettiin tiukasti mantšujen käsissä. Paikallishallinnon tasolla mantšuvirkamiehet valvoivat samoissa tehtävissä toimineita han-kiinalaisia. Koska valtaosa kiinalaisista oli etnisyydeltään han-kiinalaisia, ulkomaisina valloittajina toimineille mantšuille tuotti vaikeuksia vakiinnuttaa valtaansa. Ming-dynastialle uskollisia alueita ja ryhmittymiä säilyi etenkin Kiinan eteläisissä maakunnissa. Uhkauksien jälkeen mantšut turvautuivat lopulta väkivaltaan ja pakkokeinoihin. Kiina oli kokonaan mantšujen hallinnassa vasta vuonna 1683, ja veriset valloitukset olivat maksaneet noin 25 miljoonan ihmisen hengen.
Monet mantšujen hallinnollisista toimenpiteistä vaikeuttivat valloitusten jälkeisen imperiumin vakaannuttamista. Mantšut korostivat omaa valta-asemaansa ja etnisyyttään pakottamalla miespuoliset han-kiinalaiset pitämään lyhyttä otsatukkaa ja palmikkoa. Kiinalaisen enemmistön keskuudessa tämä nähtiin äärimmäisenä alistumisen merkkinä. Mantšuvallan alkuaikoina monet Ming-dynastialle lojaalit han-kiinalaiset valitsivatkin mieluummin kuoleman. Mantšujen kotiseutu eristettiin symbolisesti valloitetusta Kiinasta pajuaidalla, eikä alueelle saanut muuttaa han-kiinalaisia. Syynä oli metsästysalueet, jotka mantšut halusivat säilyttää itsellään. Metsästys oli kuitenkin konfutselaisten oppien vastaista ja ylläpiti kahden erilaisen maailmankatsomuksen yhteensopimattomuutta. Kiinalaisten kulttuurisia käsityksiä rikkoi myös mantšujen tapa legitimoida valtaansa eri tavalla suhteessa Itä-Aasian kansoihin ja kiinalaisiin, jotka itse pitivät omia perinteitään ylivertaisina ”barbaarien” kultivointiin. Sosiaalista normistoa sekoitti mantšunaisiin kohdistunut kielto, joka esti perinteisen kiinalaisen jalansitomisen, mutta aikakauden suosittuna muotina kieltoa rikottiin laajalti. Lisäksi mantšujen ja han-kiinalaisten väliset avioliitot olivat laittomia valtaosan Qing-dynastian aikakautta.
Vallan ylläpitäminen maantieteellisesti laajassa Kiinassa osoittautui hankalaksi tehtäväksi mantšujen lippukunnille. Ajan myötä paikallisten sotilaallisten ryhmittymien ja yksityisarmeijoiden merkitys konfliktien hallinnassa kasvoi osin tehottoman keskushallinnon takia. Han-kiinalaisiin sotilasjohtajiin tukeutuminen lisäsi heidän itsenäisyyttään Qing-hovista, ja aiemmin yksin mantšujen komennossa ollut armeija muutti muotoaan. Mantšujen Kahdeksan lippukunnan sotilaallinen voima pienentyikin merkittävästi 1800-luvulle tultaessa. Kiinan dynastisessa historiassa merkittäviä sisäisiä ongelmia ovat tyypillisesti aiheuttaneet sekä hovin heikko ote kaukaisista maakunnista että korruption kukoistaminen jäykän hallintosysteemin sisällä. Näiden suhteen mantšujen dynastia ei ollut poikkeus. Korruptio ja alueellisten armeijoiden valta näkyivät esimerkiksi Hubeista ja Shanxista alkunsa saaneessa Valkoisen lootuksen kapinassa (1794–1804), jonka pitkittymistä paikalliset sotilasyksiköt ylläpitivät – sotiminen kapinoitsijoita vastaan oli erinomainen tulonlähde, mutta Qing-hoville kapinan kukistaminen osoittautui valtavaksi taloudelliseksi rasitteeksi.
Kaikki Qing-dynastian toimenpiteet eivät pyrkineet korostamaan eroa mantšujen ja han-kiinalaisten välillä. Mantšuhallinnon kestävyyttä selittävät pitkälti perinteisten kiinalaisten hallintoinstituutioiden säilyttäminen, aiempien dynastioiden uuskonfutselaisen kulttuurin vaaliminen sekä virkamiessysteemi, joka mahdollisti myös han-kiinalaisten pääsyn korkea-arvoisiin virkoihin. Kiinalaisten lisäksi muun muassa mongoleista, uiguureista ja tiibetiläisistä koostuneen valtakunnan hallintaa helpotti mantšujen itäaasialainen (vähemmistö)etnisyys.
Olot rauhoittuivat Kiinassa 1700-luvulle tultaessa. Keisareiden Kangxi (vallassa 1661–1722) ja Qianlong (vallassa 1735–1796) aikana mantšuhallinto pääsi vähitellen yhteisymmärrykseen han-kiinalaiset virkamiesten ja oppineiden kanssa. Suuri osa kiinalaisista nautti talouden ja ravintotilanteen paranemisesta, mutta samaan aikaan ylikansoituksen ongelmat alkoivat näkyä maaseudulla. Ajoittaisista kapinoista huolimatta olot mantšudynastiassa olivat rauhallisimmat vuosikymmeniin. Omissa kaupungeissaan asuneet mantšut – joita koko väestöstä oli noin kaksi prosenttia – eivät kuitenkaan koskaan voittaneet valtaamiensa alueiden kansoja täysin puolelleen. Qing-dynastian vallan perustassa esiintyneet halkeamat laajenivat vähitellen. Kapinoiden ja epävakauden lisäännyttyä 1800-luvun lopulla mantšujen etnisyydestä ja ummehtuneesta hallinnosta alkoi tulla yhä suurempi ongelma etenkin uudistuksia vaatineen kaupunkiporvariston keskuudessa. Ilmapiiri kärjistyi lopulta vuoden 1911 tasavaltalaiseen xinhai-vallankumoukseen.
Länsimaiden vaikutusvallan ensiaskeleet
Qing-hovin suhde länsimaihin oli dynastian alkuaikoina suhteellisen lämmin, mutta esimerkiksi uskonnonvapauteen ja ulkomaankauppaan liittyneet viralliset asenteet kiristyivät nopeasti Kiinan sisäisten olojen vakiinnuttua 1700-luvulla. Teologiset kiistat konfutselaisuuden ja (katolilaisten) kristittyjen välillä johtivat käännytystyön kieltämiseen, ja valtio pyrki aktiivisesti tukahduttamaan jesuiittojen toimintaa. Konkreettisesti kristinuskon ja konfutselaisuuden väliset opilliset ristiriidat näkyivät esimerkiksi vuoden 1705 riittikiistassa, jonka seurauksena Kiinan keisari Kangxi haukkui paavi Klemens XI:n (paavina 1700–1721) julkaiseman bullan. Pitkälti koko 1700-luku oli Qing-Kiinassa nousukautta. Korkea elintaso yhdistettynä kiinalaiseen ajatukseen maan kulttuurisesta ylemmyydestä synnyttivät mantšuhallinnossa pelkoa barbaarimaiseksi käsitettyjä länsimaisia aatteita kohtaan. Täten ulkomaalaisten kauppiaiden läsnäolo Kiinassa koettiin mahdolliseksi yhteiskuntajärjestystä horjuttavaksi tekijäksi. Kauppiaiden liikkumista rajoittaakseen talouden vienti ja tuonti keskitettiin vuonna 1757 Kantonin edustalla sijainneeseen yksittäiseen kauppa-asemaan (Kanton-järjestelmä). Länsimaalaisten kanssa sai toimia vain paikalliset hong-kauppiasperheet.
Samaan aikaan kun ulkomaalaisten kauppiaiden mahdollisuuksia rajoitettiin, kiinalaisten itsensä harjoittamaa kauppaa – myös ulkomaille – vapautettiin ja helpotettiin. Qing-hallinto ymmärsikin hyvin kaupankäynnin merkityksen maan vakaudelle. Kiinan sisällä toimi valtava sisämarkkina-alue, joka kasvoi Qing-dynastian aikana 100 miljoonasta ihmisestä noin 400 miljoonaan. Mantšuvallan aikana Kiinan talous kaupallistui ja erikoistui merkittävästi, vaikka maahan tehtiin ensimmäiset suorat ulkomaiset investoinnit vasta Japanin kanssa käydyn sodan jälkeen vuonna 1895. Ulkomaisten kauppiaiden toimintaa rajoittaneiden toimien takia kuitenkin Kiinan ja vapaakaupan nimeen vannoneiden länsimaiden väliset jännitteet kasvoivat.
Kiinan ja länsimaiden välisissä ristiriidoissa ei ollut kyse pelkästään uskonnosta tai taloudesta. Ranskan suurta vallankumousta edeltäneessä Euroopassa Kiina-tuntemus oli valistusoppineille ja yhteiskunnan eliitille osa tiedollista sivistystä. Ajan aatelisto ja hovit nauttivat kiinalaisesta kulttuurista arkkitehtuurin ja muodin muodossa. Kiinalaista yhteiskuntaa pidettiin jopa edistyksellisenä muun muassa sen meritokratiaan perustuneen virkamiesjärjestelmänsä sekä verrattain korkean elintasonsa ansiosta. Jokseenkin orientalistisesta sävystä huolimatta, Kiina nähtiin valistusajan Euroopassa kulttuurisesti ja poliittisesti ”onnistuneena” maana.
Sivistynyt käsitys Kiinasta muuttui 1800-luvun mittaan, jolloin filosofis-sosiologinen orgaanisen edistyksen käsitteistö, darvinistinen humanismi sekä voimakas kansallisvaltioajattelu myrkyttivät eurooppalaista itsekäsitystä. Ranskan suuri vallankumous ja Napoleonin sodat olivat kirkastaneet valistusideaaleja ja demokratian periaatteita yhteiskunta-ajattelussa sekä nostaneet porvariston merkitystä. Absoluuttiset monarkiat menettivät viehätysvoimaansa. Teollistumisaallon myötä Eurooppa johti teknologisen ja taloudellisen kehityksen kärkeä. Eurooppalaiseen ajatteluun juurtui käsitys olennaisimmasta ja arvokkaimmasta ihmisyyden ideaalista, jonka oli mahdollista toteutua vain sivistyneiden kansallisvaltioiden ja kristinuskon Euroopassa. Kaukaisia kansoja koskeneen pyhän sivistystehtävän tuli paitsi levittää ylivertaista länsimaista kulttuuria, myös olla taloudellisesti kannattavaa. Aate vapaakaupasta muuttuikin useissa siirtomaissa riistoksi ja pakotukseksi. 1800-luvun jälkipuolella vahvistunut kolonialismi käsitettiin ei pelkästään tarpeelliseksi, vaan jopa luonnolliseksi tai välttämättömäksi. Lännen kasvaneet imperialistiset pyrkimykset eivät jättäneet tilaa nyt sivistymättömänä koetun Kiinan eristäytymispolitiikalle, joka haittasi ennen kaikkea tärkeää Aasian kauppaa.
Kahden erilaisen maailmankuvan perustavanlaatuinen yhteentörmäys heijastui vuosina 1839–1842 Kiinan ja Iso-Britannian välillä käydyssä Ensimmäisessä oopiumsodassa, jossa Kiina kärsi merkittävän tappion. Kiinan omassa historiantutkimuksessa konfliktin päättäneen Nanjingin rauhansopimuksen (1842) katsotaan merkitsevän eräänlaista murroksen hetkeä maan uuden ajan historiassa. Näkemys on peräisin 1900-luvun sosialismin ja nationalismin värittämästä historiakäsityksestä, joka korosti Kiinan joutumista imperialistisen lännen uhriksi ja kiinalaisen luokkataistelun (sosialistit) tai kansallishengen (nationalistit) nousua. Erityisesti Mao Zedongin (1893–1976) asettama – teleologisesti ja poliittisesti värittynyt – historiallinen merkitys Ensimmäiselle oopiumsodalle on jäänyt elämään myös laajemmassa Kiinan historiaa käsittelevässä tutkimuksessa. Nanjingin sopimuksen merkityksestä on nykyisin vahva konsensus historiantutkijoiden keskuudessa, mutta sen perinnäisten vaikutusten voimallisuuteen on syytä suhtautua kriittisesti – kiinalaiset eivät nousseet yhteisessä rintamassa taistoon brittiläisiä vastaan eikä maa vielä tuolloin kohdannut varsinaista länsimaisen imperialismin vyöryä, kuten Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksen professori Lauri Paltemaa on todennut. Lisäksi on syytä muistaa, että Qing-dynastian toimintaperiaate perustui valloituksiin. Qing-Kiina oli siis itsekin imperialistinen valtio, joka valloitti Mongolian, Itä-Turkestanin ja Tiibetin. Kuva rauhallisesta Kiinasta armottoman lännen uhrina on usein liioiteltu, vaikka Kiinalla ei juurikaan ollut mahdollisuuksia vastustaa teknologisesti ja sotilaallisesti ylivertaisempaa länttä.
Ensimmäisellä oopiumsodalla oli kuitenkin seurauksensa, sillä se oli lähtölaukaus lännen poliittiselle ja taloudelliselle vaikutusvallalle Kiinassa. Nanjingin sopimuksen mukaisesti Kiina luovutti briteille Hong Kongin ”ikuisiksi ajoiksi”, viisi satamaa avattiin kansainväliselle kaupalle ja Iso-Britannia koskeneita tullikäytäntöjä muutettiin. Lisäksi kristityt lähetyssaarnaajat pääsivät toimimaan taas vapaasti Kiinassa. Nanjingin sopimuksen lisäyksenä vuonna 1843 solmittu Helmijoen sopimus oli kuitenkin Kiinan ulkosuhteiden kannalta petollisin. Sopimukseen sisältyi lisäys eksterritoriaalioikeuksista, jonka seurauksena Iso-Britannian kansalaisiin ei voitu soveltaa Kiinan lainsäädäntöä sekä niin kutsuttu suosituimmuuslauseke, joka takasi Britannialle Kiinan muille valtiolle tekemät myönnytykset. Vuonna 1844 myös Yhdysvallat solmi Kiinan kanssa suosituimmuuslausekkeen.
Qing-hallinto ajatteli suosituimmuuslausekkeiden luovan tasapainoa länsimaiden väliseen kilpailuun, mutta tosiasiassa Helmijoen sopimuksen kaltaiset yksipuoleiset myönnytykset vain kasvattivat ulkovaltojen luomaa painetta Kiinaa kohtaan. Mahdollisuus päästä hyötymään Kiinan valtavasta markkina-alueesta sekä maan heikko kyky vastustaa ulkovaltoja sotilaallisesti tai taloudellisesti loivat usealle kolonialistisia haaveita omanneelle valtiolle vastustamattoman yhdistelmän. Qing-Kiinan perinteisiin nojanneen yhteiskunnan ja keisarinvallan asteittainen hajoaminen sai lisäpontta, kun maa pakotettiin astumaan uudentyyppiselle kansainvälisyyden kentälle ja altistettiin imperialistisen lännen ideologioille.
*
Artikkelin seuraavassa osassa astun syvemmälle Qing-dynastian viimeisiin vuosikymmeniin ja maan ulkosuhteisiin: miten ja miksi ulkovaltojen läsnäolo vaikutti mantšuvallan heikentymiseen 1800-luvun jälkipuolella? Kantavina teemoina ovat toisaalta konfliktit ja toisaalta Kiinan modernisaatio sekä kansallisen vaihvistumisen ohjelma. Yhdysvalloilla, Iso-Britannialla, Ranskalla ja Saksalla oli roolinsa sekä Qing-ajan erilaisissa aseellisissa yhteenotoissa että dynastian kulttuurisissa ja taloudellisissa muutosprosesseissa.
Lähteet
Crossley, Pamela Kyle: Orphan Warriors. Three Manchu Generations and the End of the Qing World. Princeton University Press, Princeton 1990.
Crossley, Pamela Kyle: The Wobbling Pivot: China Since 1800. John Wiley & Sons Ltd., West Sussex 2010.
Dmitriev, S. V. & Kuzmin, S. L.: Conquest Dynasties of China or Foreign Empires? The Problem of Relations between China, Yuan and Qing. International Journal of Central Asian Studies, 19/2015, 59–91.
Hao, Yen-Ping &Wang, Erh-Min: Changing Chinese views of Western relations, 1840–95. The Cambridge History of China Volume 11: Late Ch'ing, 1800–1911, Part 2. Ed. John K. Fairbank & Kwang-Ching Liu. Cambridge University Press, Cambridge 1980.
Paltemaa, Lauri: Lyhyt johdatus Kiinan historiaan. Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja, Turku 2018.
Rowe, William T.: China's Last Empire: The Great Qing. Harvard University Press, Cambridge, MA 2012.
Liu, James T. C. & Young, Ernest P. et al.: China. Encyclopædia Britannica -sivusto
https://www.britannica.com/place/China/Literature-and-scholarship#ref71757 [haettu 11.3.2020].
Wakeman, Frederic Jr.: The Great Enterprise. The Manchu Reconstruction of Imperial Order in Seventeenth-Century China. Volume 1. University of California Press, Berkeley 1985.