ARTIKKELI – OSA II. Tässä osassa tarkastelen Qing-dynastian ja länsimaisen imperialismin suhdetta osana Kiinan keisarikunnan murroksen ja levottomuuksien aikaa. Artikkelin painopisteet ovat Kiinan yhteiskunnallisen koheesion ja toimintakyvyn heikentymisessä, jota vauhdittivat lukuisat kapinat ja sodat ulkovaltojen kanssa sekä länsimaisen modernisuuden kanssa kosketuksiin joutunut kiinalainen ajattelu, jonka oli reagoitava ideologisiin, kulttuurisiin ja hallinnollisiin uudistuspaineisiin. Artikkelin ensimmäisen osan voit lukea tästä.
Historiantutkimuksessa tyypillinen metodi jäsentää menneisyyttä ja tehdä se ymmärrettäväksi on etsiä – ei löytää – risteymiä, joiden voidaan perustellusti esittää pitävän sisällään tutkimuskohteen historiallista muutosta. Yhtä lailla kuvailevana kuin selittävänkin tällaiset risteymät ovat ajalliseen kokemukseen palautuvia reflektiivis-analyyttisia osia. Ne eivät voi toisin sanoen itsessään muodostaa historiallisia faktoja tai antaa menneisyyden tapahtumille normatiivista voimaa. Yhtenä osana historioitsijan kirjelmää menneisyydelle muutoksellisten risteymien analysointi ja rakentaminen auttavat kuitenkin saavuttamaan ontologisen käsityksen havainnoivan kokemuksen ulkopuolelle jäävästä jo tapahtuneesta, mutta yhä olevasta.
Qing-Kiinan modernin historian aika asetetaan usein alkaneeksi oopiumisodista ja taiping-kapinasta. Vuosien 1840–1860 välisenä aikana Kiinassa alkoi maan oma fin de siècle, jonka aikana mantšujen vanhat ongelmat taloudesta hallinnon toimintaan alkoivat kasaantua. Ulkovaltojen uhka, maakuntien valtakeskittymien kasvu ja heikentynyt keisarinvalta käänsivät maan draaman kaaren lopulliseen laskuun. Kaikesta huolimatta Kiinassa ei vaivuttu toimettomaan apatiaan vaikeiden aikojen keskellä. Tongzhi-kaudella alkanut modernisaatio ja jälleenrakennuskausi pyrki elvyttämään keisarikunnan tilaa sekä vastaamaan ulkovaltojen paineeseen aktiivisilla reformeilla. Ongelmaksi nousi kuitenkin uudistusten luonne ja niiden lopullinen sisältö.
Konfliktit ja kapinointi länsimaiden puristuksessa
Qing-dynastiassa 1800-luvun jälkipuoli oli rauhaton ja väkivaltainen. Erityisen räjähdysherkkiä alueita olivat Kiinan keskiset itäosat sekä etelän maakunnat. Pelkästään Guangxin alueella tapahtui vuosikymmenen aikana kaikkiaan 54 kapinaa. Pohjoisessa Kiinassa puolestaan noin 200 000 miehen vahvuinen Nian-kapina levisi yli Keltaisenjoen ja Huaijoen. Vaikka kapinoita esiintyi Kiinassa tiheään, niiden vaikutukset jäivät tyypillisesti suhteellisen rajallisiksi. Vain hyvin harva kapina uhkasi suoraan mantšujen valtaa, mutta paikallisella tasolla kapinoilla oli merkittäviä taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia. Lukuisten pienempien kansannousujen joukosta voidaan erottaa kolme kapinaa, jotka sekä että seurauksiltaan aiheuttivat todellista vaaraa Qing-dynastialle ja edesauttoivat länsimaiden vaikutusvallan lisääntymistä Kiinassa.
Etelä-Kiinassa alkunsa saanut Taiping-kapina oli aktiivisena vuosina 1850–1864. Tässä 1800-luvun verisimmässä sisällissodassa surmansa sai yli 20 miljoonaa kiinalaista. Taiping-liikkeen perusti hakka-kiinalainen kyläopettaja Hong Xiuquan (1814–1864). Xiuquan kärsi hermoromahduksen epäonnistuessaan neljättä kertaa maakunnallisessa virkamieskokeessa. Sairautensa aikana Xiuquan kertoi ilmestyksestä, jossa kristitty Jumala ojensi hänelle miekan Kiinan puhdistamiseksi demoneista. Kristittyjen pamfletteihin nuoruudessaan tutustunut Xiuquan tulkitsi demonit mantšuiksi ja ryhtyi pitämään itseään Jeesuksen pikkuveljenä. Taiping-liike alkoi kiinalaisittain epätyypillisesti kristillisen uskon lahkona. Kapinaliikkeen ydinjoukkoa olivat erityisesti Guandongin ja Hunain rajaseutujen hakka-kieliset vähemmistöt. Taiping-kapinan uhka mantšuvallalle perustui ennen kaikkea sen kestoon ja laajuuteen. Taiping-liike valtasi lähes koko Jangtsejoen laakson ja uhkasi hetkellisesti myös Pekingiä. Taipingien teokraattinen ja ääripuritaaninen organisaatio sai käsiinsä Kiinan vauraimpia alueita aiheuttaen merkittäviä taloudellisia menetyksiä hoville. Koska Taiping-kapinan ideologisessa perustassa keskeistä oli mantšuvastaisuus, kapinointi kyseenalaisti vakavalla tavalla Qing-hovin legitimiteettiä ja nosti pintaan vanhoja ristiriitoja mantšuvalloittajien ja han-kiinalaisten välillä. Sisäisesti hajanaisen taiping-kapinan kukistamisessa keskeinen rooli oli lopulta paikallisilla yksityisarmeijoilla, joita johtivat han-kiinalainen ylempi säätyläistö sekä länsimaalaisten kenraalien johtamilla keisarillisilla joukoilla. Taiping-liikkeen tulkinta kristinuskosta ei saanut juurikaan sympatiaa lännessä, vaikka myös kapinallisten joukossa soti yksittäisiä ulkomaalaisia palkkasotureita.
Samanaikaisesti Taiping-kapinan kanssa Qing-hallinto joutui painimaan myös Nian-kapinan kanssa. Tämän Kiinan pohjoisosia koskettaneen kansannousun johtohahmona toimi tilanomistaja ja suolan salakuljettajasukuun kuulunut Zhang Lexing (1810–1863). Taiping-kapinasta poiketen Nian-kapinalla ei ollut uskonnollista taustavirettä eikä varsinaisia tavoitteita. Vuodesta 1851 vuoteen 1868 kestänyt Nian-kapina sai alkunsa Kiinan maaseudun olojen huononnuttua 1850-luvun alun tulvissa, jotka tuhosivat viljelysmaita ja tappoivat tuhansia kiinalaisia. Seurauksena oli laaja nälänhätä. Maaseudun miespuolisen väestön keskuudessa turhautumista vallitseviin oloihin lisäsi se, että perinteisesti tärkeän avioliiton solmiminen vaikeutui äärimmäisessä hädässä tehtyjen tyttölapsien surmaamisien takia. Maaseudun väestön tyytymättömyys kohdistui nopeasti Qing-hallintoon, jonka toimet tulvatuhojen ja nälänhädän lievittämiseksi koettiin riittämättömiksi. Etelässä riehunut Taiping-kapina ja vuonna 1842 loppunut Ensimmäinen oopiumisota olivat vieneet Qing-hallinnolta valtavan määrän taloudellista liikkumavaraa tulva-alueiden auttamisessa. Ryöstelystä tuli yleinen tapa hengissä säilymiseksi. Vähitellen köyhistä maanviljelijöistä koostuneet yksittäiset ryhmittymät yhdistyivät organisoidummaksi joukoksi, jonka pääaseena toimi taitava ja hyvin varustettu ratsuväki. Varsinaisena viiden lippukunnan armeijana nian-kapinalliset toimivat vain vuosina 1856–1858, sillä järjestelmä kaatui nopeasti eri tahojen keskinäisiin ristiriitoihin.
Vaikka mantšuhallintoa kohtaan koettiin suurta tyytymättömyyttä, valtaosa Nian-kapinallisten käytännön toimista kohdistui rikkaan väestönosan ryöväämiseen – kapinallisten tärkeimpänä päämääränä oli selviytyminen ja välittömien elinolojen parantaminen mantšuhallinnon kaatamisen sijaan. Nian- ja taiping-kapinallisten välillä oli yhteistoimintaa, mutta kapinasektit eivät koskaan muodostaneet varsinaista yhteisesti johdettua liittoumaa. Valtansa huipulla nian-kapinalliset hallitsivat laajoja ja taloudellisesti merkittäviä alueita, mutta Qing-hallinnon keisarillinen armeija kykeni vähitellen pilkkomaan ja tuhoamaan kapinallisten joukot. Qing-armeijan toimintaa helpotti erityisesti taiping-kapinan kukistuminen vuonna 1864 ja länsimailta hankittu moderni aseistus. Vaikka nian-kapina oli kooltaan taiping-kapinaa pienempi, myös nian-kapinan seuraukset olivat Qing-hallinnolle vakavat. Verotulojen kannalta tärkeiden provinssien heikentymisellä, maaseudun tuhoutumisella ja ihmishenkien menetyksellä oli pitkäkantoisia seurauksia mantšujen vallalle.
Kiinan keisarillisen historian viimeinen merkittävä kansannousu ennen tasavallan aikakauden alkamista oli boksarikapina. Boksarikapina erosi monella tapaa tyypillisistä 1800-luvun loppupuolen kapinoista Kiinassa. Ensinnäkin kansannousun taustalla oli ulkomaalaisen väestön ja länsimaiden vaikutusvallan lisääntyminen Kiinassa. Kapina sai alkunsa vuonna 1899 Shandongin maakunnassa, jonka Keltaisenmeren niemimaa oli käytännössä saksalaisten hallussa. Saksalaisten siirtokuntana toimineessa Qingdaon kaupungissa uskonnolliset ja oikeudelliset riidat käännynnäisten kristittyjen ja muun väestön välillä kärjistyivät. Shangdongin alueella levottomuutta lisäsivät pitkään kestänyt kuivuus ja toimettomien sotilaiden rikollisuus. Tilanteen saturaatiopiste saavutettiin, kun paikallinen ”Oikeudenmukaisuuden ja harmonian nyrkki” -niminen salaseura aloitti propagandan ulkomaalaisia voimia ja Jumalia vastaan. Pian sanomaa levitettiin väkivallalla. Länsimaissa salaseuran jäseniä ryhdyttiin kutsumaan ”boksareiksi”, sillä jäsenistön toimintaan kuului taistelulajien ja voimistelun harjoittaminen. Professori Lauri Paltemaa on kirjoittanut, että boksarien kapinassa ei ollut kyse pelkästään poliittisesta vaikuttamisesta. Liikkeen taustalla vaikutti yhtä lailla agraaris-uskonnolliset päämäärät, sillä boksarit saarnasivat länsimaisten vaikuttimien karkottamisen tuovan alueelle taas elintärkeää sadetta. Mystiikkaa ja taistelun taivaallista oikeutusta vahvisti boksareiden väite siitä, että taistelu ulkomaalaisia vastaan takaisi yliluonnollista kestävyyttä miekkoja ja luoteja vastaan.
Toiseksi boksarikapinan kehitys liittyi oleellisesti Qing-hovin valtataisteluun. Kapinan alussa boksarit vastustivat Qing-hallintoa ja silloista keisari Guangxuata, joka oli aloittanut niin kutsutun ”sadan päivän reformin” hallinnon uudistamiseksi. Guangxu ja keskushallinnon uusi suunta koettiin boksareiden ja hovin konservatiivien keskuudessa liian länsimaalaismyönteiseksi ja liberaaliksi. Keskushallinto yritti tukahduttaa kapinan. Tilanne kuitenkin muuttui, kun keisari Guangxun täti leskikeisarinna Cixi (vallassa 1861–1908) kaappasi vallan de jure itselleen vuonna 1898. Uudistukset peruttiin ja Guangxu asetettiin kotiarestiin. Vuonna 1900 sijaishallitsijana toiminut Cixi julisti tukensa boksareille ohjeistamalla viranomaisia sallimaan boksarien toiminnan. Uudessa tilanteessa myös boksarit muuttivat suhtautumistaan hovia kohtaan. Boksarien väkivalta voimistui keisarillisen armeijan tukemana ja levisi muun muassa Pekingiin ja Tianjiniin.
Kolmanneksi boksarikapinan seurauksena syttyi sota Kiinan ja kahdeksan ulkovallan välille. Boksarien kasvaneen uhan takia Pekingin länsimaalaisten lähetystöalue muutettiin linnoitukseksi suojelemaan kaupungin ulkomaalaisia. Kesäkuussa 1900 leskikeisarinna Cixi julisti sodan kaikille länsimaille sen jälkeen, kun länsimaat ja Japani olivat lähettäneet joukkojaan piiritetyn lähetystöalueen pelastamiseksi. Julistuksen myötä monet talonpojat tarttuivat aseisiin, mutta esimerkiksi alueelliset kuvernöörit ja Shanghain ylimystö eivät antaneet tukeaan Cixille. Heinäkuusta 1900 lähtien levottomuudet kasvoivat. Kiinassa tapettiin kymmeniä lähetyssaarnaajia ja yli 18 000 kiinalaista kristinuskoon kääntynyttä. Kahden epäonnistuneen retkikunnan jälkeen Kiinaan lähetettiin japanilaisista, venäläisistä, briteistä, ranskalaisista, yhdysvaltalaisista, saksalaisista, italialaisista sekä itävaltaunkarilaisista koostunut liittokunta-armeija. Noin 55 000 sotilaan vahvuinen retkikunta valloitti Tianjinin heinäkuussa 1900. Keisarillisen armeijan ja boksareiden tekemä vastarinta oli verrattain vähäistä, ja Peking vallattiin elokuussa.
Neljänneksi – ja merkittävimmin – boksarikapinan seurauksena Kiina menetti osan sekä ulkoisesta että sisäisestä suvereniteetistaan. Vuonna 1901 solmittiin Kiinan ja liittokuntaan kuuluneiden valtioiden välillä niin kutsuttu ”boksariprotokolla”, joka oli käytännössä rauhansopimus. Pöytäkirjan ehdot olivat Kiinalle rankat: maa joutui maksamaan 450 miljoonan hopeataelin sotakorvaukset, teloittamaan kapinaan osallistuneet viranomaiset sekä sallimaan länsimaalaisten sotilaiden läsnäolon monissa tärkeissä kaupungeissa. Sotakorvauksien maksamiseksi käytännössä koko Kiinan verohallinto joutui ulkovaltojen valvontaan. Boksariprotokollan myötä Kiina joutui hyväksymään ulkovaltojen sotilaallisen ja poliittisen läsnäolon keisarikuntansa rajojen sisäpuolella. Keisarinna Cixi sai jäädä valtaistuimelle, mutta kaikki länsimaalaisvastaiset liikkeet tuli tukahduttaa. Hovin myötäillessä länsimaita maan keskushallinnon ja armeijan toimintakyky heikentyi. Lisäksi Qing-dynastia koki geopoliittisen ja kansallis-kulttuurisen kriisin, kun Venäjä miehitti vuonna 1900 Kiinan Mantšurian – Qing-dynastian kotiseudun.
Taloushistorioitsija Albert Feuerwerker on esittänyt, että 1800-luvun toisen puoliskon levottomuuksista ainoastaan taiping-kapina oli muodoltaan vallankumouksellinen ja todellinen uhka Qing-hallinnolle. Nien-kapinalliset ja boksarit toimivat Feuerwerkerin mukaan enemmän tai vähemmän perinteisen kiinalaisen yhteiskuntajärjestelmän puitteissa, jolloin niiden hallitseminen oli myös helpompaa. Siinä missä nien-kapinallisten toiminta ei ollut järin organisoitua ja ideologisesti puutteellista, boksareiden mantšuvallan kritiikki vaihtui nopeasti Qing-hovin tukemiseen taistelussa ulkomaalaisia vastaan. Feuerwerkerin huomio on oleellinen, mutta on muistettava, että vaikka yksikään kapinoista ei johtanut mantšuvallan välittömään kaatumiseen, myös nien- ja boksarikapinoilla oli merkittävät – joskin epäsuorat – vaikutuksensa Qing-dynastian olemassaoloon.
Yhteistä 1800-luvun lopun tyytymättömyyden ja kapinoinnin kasvulle oli Kiinan keisarikunnan jo valmiiksi heikko tila. Tiheiden luonnonkatastrofien ja väkiluvun nopean kasvun seurauksena maaseudun väestön tulevaisuus näytti usein pelottavalta. Heikko talous ei antanut Qing-hallinnolle mahdollisuutta toimia tehokkaasti maaseudun olojen helpottamiseksi. Salaseurojen ja rikollisuuden määrä kasvoi sitä mukaa, kun ihmiset joutuivat turvautumaan omankädenoikeuteen. Keskushallinnon sisällä korruptio oli yleistä ja Qing-hallinnolla ei ollut käytössään riittäviä poliittisia tai institutionaalisia keinoja laajan keisarikuntansa vakauden säilyttämiseksi. Tilanteen keskellä ulkomaalaiset vaikuttimet pääsivät vähitellen kasvamaan. Ulkovaltojen merkitys Kiinan yhteiskunnalliselle epävakaudelle oli luonteeltaan toissijaista ja hienovaraista, mutta ei merkityksetöntä. Qing-Kiinan sisäisesti heikot rakenteet raottivat ovea länsimaiden imperialismille. Länsimaiden painostava läsnäolo Kiinassa ja ulkovaltojen vallan vaikutus Kiinan sisäisiin konflikteihin konkretisoitui kolmella tärkeällä alueella: oopiumikaupassa, ulkomaalaisvastaisuudessa sekä suoranaisissa sodissa.
Qing-Kiinan oopiumikauppa ei ollut uusi ilmiö 1800-luvulla, mutta Ensimmäisen oopiumisodan jälkeen oopiumin ostolla ja myynnillä oli aiempaa voimakkaampia poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia seurauksia. Kiina oli astumassa uudella tavalla osaksi kansainvälistyvää maailmaa sekä kansainvälisen kaupan keskinäisriippuvuuden aluetta. Tätä muutosta tahditti länsimainen imperialismi ja valtiojohtoisen nationalismin kasvu. Aktiivisempi oopiumikauppa Iso-Britannian kanssa heikensi Kiinan taloutta, sillä keisarikunnasta valui entistä enemmän hopeaa ulkomaille. Hopean hinta nousi ja seurauksena oli inflaatio. Maaseudun väestön elintaso romahti, sillä Qing-dynastiassa verot maksettiin hopealla, mutta hyödykkeitä ostettiin kuparilla. Oopiumiin liittyvä kauppa on hyvä esimerkki Kiinan kyvyttömyydestä vastustaa ulkovaltojen vaatimuksia. Iso-Britannia halusi sille tärkeän (vuonna 1820 Iso-Britannian kruunun tuloista peräti 1/6 oli peräisin Kiinan kanssa käydystä kaupasta, josta suurin osa käsitti teetä ja oopiumia) oopiumin virtaavan Kiinaan tarvittaessa jopa ”tykkivenediplomatialla”. Qing-hovilla ei ollut varaa kieltäytyä. Yksipuoleisesti toiminut kansainvälisen kaupan systeemi ja epäedulliset kauppasopimukset loivat Kiinaan ”taloudellisen tunkeutumisen” tilan, joka oli ennen näkemätön maan historiassa. Maahan avattiin vuosina 1844–1904 yhteensä yli 80 sopimuskauppasatamaa. Koska Kiinan ulkomaankauppa länteen oli erittäin säädeltyä ja tärkeät kauppasatamat olivat käytännössä ulkovaltojen hallussa, maan perinteinen teollisuus ja työpaikat kärsivät.
Historiantutkimuksessa oopiumin perinnäisistä vaikutuksista moraaliin, käyttäytymiseen ja terveyteen on kiistelty, mutta Qing-Kiinan konfutselaisten oppineiden ja virkamiesten suhtautuminen huumeen käyttöön oli synkkä. Oopiumin nähtiin uhkaavan kiinalaisen yhteiskunnan perusrakenteita aina kulttuurisista perinteistä sosiaaliseen kanssakäymiseen. Kritiikin kohteena ei välttämättä aina ollut itse oopiumin käyttö ja sen passivoiva vaikutus, vaan erityistä huolta aiheutti oopiumikauppaan liittynyt rikollisuus. Erityisesti Iso-Britannian painostus oopiumikaupan suhteen lisäsikin osaltaan Qing-Kiinassa esiintynyttä korruptiota, salakuljetusta ja taloudellista epävarmuutta.
Länsimainen imperialismi ja ulkomaisten lähetyssaarnaajien sekä kauppiaiden läsnäolo Kiinassa synnytti voimakkaita reaktioita 1800-luvun lopulla. Useat oppineet esittivät länsimaisten vaikutteiden olleen pääsyynä kiinalaisten arvojen, yhteiskuntajärjestyksen ja talouden murtumiseen. Toisaalta ulkomaiden vaikutusvalta implikoi myös todellista sosiaalista epätasa-arvoa ja poliittisten kansannousujen uhkaa. Erityisen kritiikin kohteena olivat kristityt lähetyssaarnaajat, joiden toiminta koettiin väkivaltaan yllyttävänä ja pahansuopana.
Kiinan sotaisat ulkosuhteet ja aggressiivinen suhtautuminen rajojensa ulkopuolisiin kansoihin synnyttivät myös aktiivisempaa ja konkreettisempaa vierasvihaa, jonka juuret olivat Qing-Kiinan omissa laajentumissodissa. Äärimmillään tämä asenne aktualisoitui vaatimukseksi kaikkien ulkomaalaisten tuhoamisesta. Boksarikapina 1890-luvun lopulla oli voimakas esimerkki Kiinassa kyteneestä toiminnallisesta reaktiivisuudesta, mutta viitteitä ulkomaalaisvihasta oli myös Nien-kapinassa sekä vuonna 1870 tapahtuneessa Tianjinin verilöylyssä, jossa kiinalainen väkijoukko surmasi kymmenen nunnaa, kaksi pappia, kaksi ranskalaista virkamiestä sekä kolme venäläistä kauppiasta.
Kysymys ulkovaltojen vaikutuksista Kiinan sosiopoliittiselle toiminnalle sisältää monimutkaisen verkoston, jossa kulttuurien törmäykset, väärinymmärrykset ja kiinalaisen yhteiskunnan inertia loivat vaikeasti hallittavan tilanteen. Kiinalaisten perinteinen käsitys kansallisesta ylivertaisuudesta ja idealisoitu konfutselainen ajattelu menettivät perustaansa, kun länsimaat kykenivät tunkeutumaan Qing-Kiinan yhteiskunnan eri tasoille verrattain helposti. Kollektiiviseen itsekäsitykseen liittyneen uhan edessä monet kiinalaiset jatkoivat uskomista omaan erityisyyteensä. Viha, pelko ja kiihkoilu käännettiin kohti ulkomaisia demoneita.
Suorin tapa, jolla Iso-Britannia, Yhdysvallat, Saksa ja Ranska vaikuttivat Kiinan sisäisiin olosuhteisiin, oli sodankäynti. Toinen oopiumisota (1856–1860), marssi Pekingiin vuonna 1860, Tianjinin verilöylystä seurannut konflikti sekä Kiinan–Ranskan sota (1884–1885) ovat esimerkkejä verisistä yhteenotoista, joilla oli pitkän aikavälin seurauksia kiinalaiselle yhteiskunnalle. Ensinnäkin sodat ja niiden välittömät vaikutukset muuttivat jatkuvasti Qing-hovin ja länsimaiden välisiä diplomaattisia suhteita. Tiheiden yhteenottojen takia kommunikaatio Kiinan ja ulkovaltojen välillä rasittui ja yhteistä poliittista kieltä oli hankalaa löytää. Toiseksi sotimisen ja sotakorvausten taloudelliset kuormitukset olivat Kiinalle valtavia ja heikensivät entisestään maan tuotantoa ja kulutusta. Kiina joutui turvautumaan ulkomaiseen lainaan, joka puolestaan asetti maan yhä kiinteämmäksi osaksi modernin kansainvälisyyden kenttää. Kolmanneksi sodat synnyttivät sosiaalista tyytymättömyyttä ja laajan joukon työttömiä sotaveteraaneja, jotka olivat potentiaalista polttoainetta erilaisissa levottomuuksissa. Lopuksi teknisesti ylivertaisten länsimaiden kanssa käydyt sodat heikensivät mantšuvallan hallinnollista kyvykkyyttä ja maan kansallista itsetuntoa. Osin ulkovaltojen kanssa käytyjen tappiollisten sotien seurauksena modernisaation ja kansallisen vahvistamisen teemat nousivat olennaiseksi osaksi Qing-Kiinan yhteiskunnallista keskustelua 1800-luvun lopulla.
Muuttuva kiinalainen ajattelu
Ajanjakso 1860-luvulta vuosisadan loppuun oli Kiinassa monimutkaisten yhteiskunnallisten kysymysten ja vastausten aikaa. Kiinan kansallista tilaa koskenutta keskustelua hallitsi suhtautuminen teollistuvan ja nopeasti laajenevan maailman tarjoamiin teknologioihin, instituutioihin ja ideologioihin. Kansallisen vahvistamisen kausi kulminoitu Kiinassa 1890-luvulla. Keisarikunnan asema sotilaallisesti ylivoimaisten ulkovaltojen ristipaineessa mahdollisti – tai pakotti – mantšuhallinnon reagoimaan ja sopeutumaan. Reformistit halusivat oppia länsimailta ja modernisoida maan yhteiskunnallisia rakenteita kehittämällä esimerkiksi poliittisia instituutioita, koulutusta ja armeijaa. Konservatiiviset konfutselaiset virkamiehet puolestaan vastustivat länsimaisten yhteiskuntasysteemien mallintamista, sillä perinteinen kiinalainen kulttuuri tuli säilyttää elinvoimaisena ja elämän eri osa-alueiden keskiössä.
Vaikka kansallisen vahvistamisen aika tähtäsi merkittäviin uudistuksiin, sen tarkoituksena ei ollut täysin hävittää kiinalaisen kulttuurin piirteitä. Reformaatioiden tarkoitus oli pikemminkin soveltaa länsimaisia vaikutteita siellä missä ne koettiin välttämättömäksi tuhoamatta kuitenkaan liikaa kiinalaisuuden ydintä. Kiinan sitkeys oman kulttuurisen pohjansa säilyttämiseksi poikkesi aikakauden Japanista, joka meiji-restauraation (1866–1869) aikana omaksui huomattavasti Kiinaa tehokkaammin ja avoimemmin länsimaiden parhaimpia ominaisuuksia. Kiinassa reformaatioliike ei koskaan saavuttanut riittävän yhtenäistä tukea taakseen, jotta yhteiskuntaa olisi kyetty uudistamaan nopeasti. Esimerkiksi vuonna 1898 alkanut sadan päivän reformi, joka käsitti muun muassa siirtymisen kohti perustuslaillista hallintoa ja paikallisdemokratiaa, kaatui konservatiivien vastustukseen ja leskikeisarinna Cixin vallankaappaukseen. Debatti reformistien ja konservatiivien välillä oli osoitus yhteiskunnallisten jännitteiden kasvusta yhteiskunnassa, jota edelleen hallitsi monarkki absoluuttisella vallallaan. Kansallisen vahvistamisen aikakausi tarjoaa tärkeän ikkunan paitsi Qing-Kiinan vahvuuksiin ja perustavanlaatuisiin heikkouksiin, myös mantšuvallan suhteisiin länsimaiden kanssa. Kiinan kansallisen vahvistamisen toimenpiteet asettivat erityisellä tavalla vastakkain vanhan ja uuden samalla kun perinteet ja tulevaisuus elivät rintarinnan.
Kiinan ulkosuhteiden kannalta merkittävä uudistus toteutettiin vuonna 1861, jolloin Pekingiin perustettiin ulkopolitiikasta vastannut yksikkö, zongli yamen. Tätä ennen Kiinan ulkosuhteet olivat käytännössä hajautettu useiden eri toimijoiden vastuulle. Yksikön perustaminen oli ensimmäinen merkittävä hallinnollinen innovaatio sitten 1700-luvun, ja se osoittautui tärkeäksi instrumentiksi kansainvälisten suhteiden sekä ulkopoliittisten jännitteiden hallitsemiseksi. Läntisten ulkovaltojen paine Kiinaa kohtaan ei kuitenkaan lakannut, ja maan hallinnon kokemattomuus 1800-luvun diplomatiassa asetti sen epäedulliseen asemaan kansainvälisessä politiikassa. Vähitellen Kiinan inklusiivinen ja rajallinen kuva maailmasta alkoi muuttua. Qing-Kiina ei voinut enää tarkastella ulkosuhteitaan ja omaa valtiollista olemassaoloaan puhtaasti maan sisäisten sosiaalisten ja poliittisten periaatteiden kautta. Kiinan ”avautumisessa” ei ollut täten kyse pelkästään talouden ja kaupan näkökulmista, sillä 1800-luvun lopulla maassa tapahtui laadullisia muutoksia myös kansalliseen itsekäsitykseen liittyneessä kokemushorisontissa.
Koulutuksen, kaupan ja teollisuuden aloilla erilaisia uudistuksia ryhdyttiin toteuttamaan 1860-luvulla. Vuodesta 1862 eteenpäin Kiinaan perustettiin useita länsimaalaistyylisiä kouluja, jotka tarjosivat opetusta kielissä, kaupassa, teollisuudessa, sodankäynnissä ja luonnontieteissä. Koulutusjärjestelmä heijasteli Qing-hallinnon ideaalia, jonka mukaan oppiminen ja rauhallinen tarkkailu johtaisivat onnistuneeseen reformiin. Kaupan ja teollisuuden aloilla hankkeita aloitettiin merenkulussa, kaivostoiminnassa, tekstiilituotannossa, maataloudessa ja rautateiden rakentamisessa. Näissä projekteissa länsimaalaista hankittu osaaminen ja teknologia olivat avainasemassa. Hallinnon taloutta pyrittiin parantamaan monipuolistamalla Kiinan kauppaa yhteistyössä ulkomaalaisten kauppiaiden kanssa sekä luomalla tai laajentamalla valtiojohtoisesti yritystoimintaa. Brittiläinen historioitsija Jonathan Fenby on huomauttanut, että Qing-Kiinan teollisuuden ja kaupan kehitystä vaivasi sopimusjärjestelmän perustuminen enemmän tai vähemmän pelkästään eri toimijoiden väliselle luottamukselle. Tämä systeemi ei perusteiltaan palvellut tavoiteltuja muutoksia, sillä kiinalaisesta yhteiskunnasta puuttuivat olennaiset hallinnolliset ja oikeudelliset komponentit uudistusten vakiinnuttamiseksi. Ponnisteluista huolimatta reformien juurtuminen osaksi kiinalaisten arkikokemusta ja toimintatapoja epäonnistui monella alueella. Qing-Kiinan kansallisen vahvistamisohjelman suuria heikkouksia oli se, että maa oli rakenteiltaan yksinkertaisesti vielä liian jäykkä ja agraarinen ylläpitääkseen ja assimiloidakseen riittävällä tavalla laajoja uudistuksia.
Reformistien yksi tavoitteista oli alusta alkaen vahvistaa Kiinan sotilaallista suorituskykyä panostamalla kansalliseen puolustusohjelmaan ja kotimaiseen aseteollisuuteen. Vuosikymmeniä kestänyt kapinointi ja ulkovaltojen kanssa käydyt sodat olivat luoneet tarpeen Kiinan armeijan perusteelliselle uudistamiselle, mutta monet konfutselaiset oppineet vastustivat länsimaisen aseistuksen hankkimista ja tuotantoa. Argumentit olivat perinteikkäät: toisten mukaan länsimainen aseistus aiheuttaisi kansassa laajaa tyytymättömyyttä, kun taas jotkut vannoivat katoamisuhan alla olevan kiinalaisen kulttuurin ylivertaisuuden nimeen. Välinpitämättömyys länsimaista ajattelua ja teknologiaa kohtaan oli läsnä myös muilla yhteiskunnan alueilla. Erityisenä uhkana Kiinassa koettiin länsimaisen kehitysuskon ja nopean teollistumisen tärkein symboli, rautatie. Laajan rautatieverkoston rakentamiseen vaadittava pääoma oli yksi huolenaiheista, mutta merkittävämpää oli rautatieverkoston koettu vaikutus perinteiden sitomien olioiden ja asiaintilojen luonnolliseen järjestykseen. Vaikka Kiinassa esiintynyt rautateiden vastustus ei sinänsä ollut poikkeuksellista – pelkoja rautateiden vaikutuksista esiintyi paljon myös esimerkiksi Euroopassa – tietynlaista ironiaa oli siinä, että muiden sivilisaatioiden tapaan kiinalaiset olivat yrittäneet muokata ja kahlita idealisoitua luonnon järjestystä jo vuosisatoja ennen höyryjunan keksimistä esimerkiksi muuttamalla jokien virtausta tai suuntaa.
Reformaation aikakaudella traditiot törmäsivät edistyksen ja (länsimaalaisen) modernisaation kanssa. Teoriassa reformistien ideana oli ollut säilyttää kiinalaisen kulttuurin olennaisimmat henkiset osat ja käyttää länsimaista tietotaitoa teknillisten ongelmien ratkaisemiseksi. Käytännössä tämä lähestymistapa osoittautui ongelmalliseksi. Reformistit kohtasivat jatkuvaa vastustusta konservatiivien riveistä ja modernisaatio-ohjelma itsessään toimi vahvasti konfutselaisen viitekehyksen sisällä. Uudistuksien teoreettinen perusta luotiin turvautumalla vanhaan kiinalaiseen ennustuskirjaan, Yijingiin. Mystiikka ja deterministinen kohtalo ”tuntemattoman muutoksen” nimissä olivat tärkeä osa myös uudistuksia ajaneiden maailmankuvaa. Konfutselainen pienen valtion malli ja transsendentti hengellisyys sopivat huonosti yhteen teollistumisen, institutionaalisten muutosten ja dynastisen kulta-ajan lopettaneen nationalismin kanssa. Olisi kuitenkin väärin väittää, että kiinalaisessa yhteiskunnassa ei olisi tehty merkittäviä uudistuksia 1800-luvun jälkipuolella – monella yhteiskunnan alueella esiintyi vaurastumista ja innovaatioita. Kansallisen vahvistamisen vaikutukset jäivät kuitenkin monilta osin vaillinaisiksi ja uudistukset saavuttivat heikosti Qing-Kiinan rajaseutuja.
Mantšuvaltaa ylläpiti vahvat ja jaetut traditiot, mutta samaan aikaan jäykät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset käsitykset olivat polttoainetta kasvavalle tyytymättömyydelle. Paineen alla Qing-hovi ei kyennyt toimimaan päämäärätietoisesti, ja hallinnossa ei saavutettu yksimielisyyttä reformien laadusta tai suunnasta. Koska länsimaisiin teknologioihin ja toimintatapoihin suhtauduttiin monelta osin välttämättömänä pahana, Qing-Kiinan loppuaikojen logos säilyi levottomana. Uuden suunnan keisarikunnalle osoitti lopulta vuoden 1911 tasavaltalainen vallankumous. Kiinan todellinen modernisaatio pääsi vauhtiin vasta 1920-luvulla, jolloin uudistusintoa kirvoitti nopeasti kasvanut nationalismi.
*
Tasavallan aika ei tuonut rauhaa kiinalaisille, sillä heikosti juurtunut demokratia suistui nopeasti keskenään kamppailleiden sotaherrojen taisteluksi Pekingistä. Kansallismielinen Kuomintang-puolue onnistui nousemaan uudestaan valtaan 1920-luvun lopulla. Nationalistien hallitus pyrki kehittämään Kiinaa nopeasti, mutta vielä 1930-luvulla noin 4/5 kiinalaisista asui maaseudulla. Kiinan asema imperialististen valtioiden hyödyntämänä periferiana alkoi kuitenkin muuttua toisaalta pirstaleisen mutta vakaan kehittymisen ja toisaalta muuttuneen kansainvälisen politiikan toimintaympäristön ansiosta. Vuosina 1937–1945 käyty Kiinan–Japanin sota ja keskellä kylmän sodan maailmanjärjestystä kommunistien eduksi ratkennut sisällissota asettivat Kiinan täysin uudella tavalla osaksi ideologioiden, modernisaation ja vallankäytön ailahtelevaa todellisuutta.
Lähteet
Chien-Nung, Li & Teng, Ssu-Yu: The Political History of China, 1840–1928. Stanford University Press, Stanford 1978.
Crossley, Pamela Kyle: The Wobbling Pivot: China Since 1800. Wiley & Sons Ltd., West Sussex 2010.
Dikötter, Frank & Laamann, Lars Peter et al.: Narcotic Culture: A History of Drugs in China. C. Hurst & Co. Publishers, London 2004.
Fenby, Jonathan: The Penguin History of Modern China: The Fall and Rise of a Great Power, 1850–2008. Penguin Books, London 2008.
Feuerwerker, Albert: Rebellion in Nineteenth-Century China. University of Michigan Center of Chinese Studies, Michigan 1993.
Hao, Yen-Ping &Wang, Erh-Min: Changing Chinese views of Western relations, 1840–95. The Cambridge History of China Volume 11: Late Ch'ing, 1800–1911, Part 2. Ed. John K. Fairbank & Kwang-Ching Liu. Cambridge University Press, Cambridge 2008.
Hsu, Immanuel C. Y.: Late Ch’ing foreign relations, 1866–1905. The Cambridge History of China Volume 11: Late Ch’ing, 1800–1911, Part 2. Ed. John K. Fairbank & Kwang-Ching Liu. Cambridge University Press, Cambridge 2008.
Paltemaa, Lauri: Lyhyt johdatus Kiinan historiaan. Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja, Turku 2018.
Rowe, William T.: China’s Last Empire: The Great Qing. Harvard University Press, Cambridge 2012.
Spence, Jonathan D.: The Search for Modern China. W. W. Norton & Company, Inc., London 2013.