ARTIKKELI. Mitkä tekijät olivat Sturmabteilungin harrastaman poliittisen väkivallan taustalla? Millaisessa sosiopoliittisessa todellisuudessa väkivalta sai muotonsa? Nämä ovat keskeisiä kysymyksiä, kun tarkastellaan Saksassa vuonna 1921 perustetun puolisotilaallisen järjestön, Sturmabteilungin (SA), toimintaa ja ideologista viitekehystä. Alkujaan Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen (NSDAP) johdon turvaksi perustettu ”myrskyosasto” oli dynaaminen, mutta sisäisesti hajanainen väkivaltakoneisto. SA:n kasvun ja olemuksen taustalla vaikuttivat sekä Weimarin tasavallan herkkä yhteiskunnallinen tilanne että ideologisesti ja yhteisöllisesti pakottava aggression kulttuuri, jolla oli kahlitseva vaikutus SA-jäsenten toimintaan.
Weimarin tasavallan (nimitys Saksasta vuosien 1919–1933 välillä) olemassa olon viimeisiä vuosia tahditti kasvanut poliittinen radikalismi ja yhteiskunnallinen levottomuus esimerkiksi laajojen katutappeluiden, mielenosoituksien sekä sosiaalisiin ryhmittymiin ja instituutioihin kohdistuneiden hyökkäysten muodossa. Weimarin tasavallan loppuaikoina politiikkaa harrastettiin laajalti kaduilla. Poliittinen väkivalta ei ollut tunnusomaista pelkästään SA:lle, sillä väkivaltaa, agitaatiota ja puolisotilaallista toimintaa esiintyi myös muilla puolueilla. SA oli kuitenkin Weimarin Saksan puolisotilaallisista järjestöistä raain ja tehokkain ajamaan omaa poliittista agendaansa. Täten SA vaikeutti merkittävästi muiden poliittisten toimijoiden – erityisesti sosialistiryhmittymien – toimintaa. Ylistämällä miehistä väkivaltaa ja tarjoamalla voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta idealisoidun sosiaalisen assimilaation kautta, SA vetosi voimakkaasti siihen osaan saksalaista nuorisoa, jonka ensimmäinen maailmansota oli jättänyt henkisesti ja taloudellisesti haavoittuneeksi.
Sturmabteilung sai alkunsa käytännössä keväällä 1920. Tuolloin Adolf Hitler perusti Ordnertruppeniksi kutsutun melko löyhästi johdetun ryhmittymän. Vaikka joukon asema NSDAP:n sisällä oli vielä pieni, jo Ordnertruppenin ensisijaisiin tehtäviin kuului suojella kansallissosialistien kokouksia sekä häiritä yhteiskuntarauhaa muun muassa poliittisten yhteenottojen kautta. Vuonna 1921 Hitler määritteli Ordnertruppenin virallisesti uudelleen NSDAP:n urheilu- ja voimistelujaokseksi (saks. Turn- und Sportabteilung). Uuden peitenimensä turvin osaston toimintaa oli turvallisempaa tukea ja kasvattaa. Virallisesti Sturmabteilung sai nimensä vuoden 1921 lopulla Müncheniläisessä oluttuvassa tapahtuneen välikohtauksen jälkeen: Kansallissosialistien kokousta saapui häiritsemään suuri joukko sosialisteja ja muita puolueen vastustajia. Natsipropagandassa myyttisiin mittoihin nostettu tappelu koitui lopulta SA-joukon voittoon. SA kiellettiin NSDAP:n mukana Hitlerin epäonnistuneen oluttupavallankaappauksen jälkeen. Järjestö perustettiin kuitenkin uudestaan laillisesti jo vuonna 1925. Vaikka SA oli kasvanut elintärkeäksi osaksi kansallissosialistien toimintaa, etenkin Hitler suhtautui puolisotilaallisiin poliittisiin järjestöihin epäilevästi. Hitler näki, että Sturmabteilungin aggressiivinen toiminta ei pystynyt legitimoimaan kansallissosialistien asemaa tilanteessa, jossa poliisi ja Saksan asevoimat olivat lojaaleja hallitukselle, ja useat muut puolisotilaalliset järjestöt kilpailivat kannattajista.
SA:n harjoittama terrori kohdistui ensisijaisesti poliittisia järjestöjä, naisia ja juutalaisia kohtaan. Weimarin Saksan puolueista esimerkiksi SDP, Keskustapuolue ja konservatiivinen oikeisto olivat kaikki maalitauluja SA:lle. Siinä missä SDP oli symboli työväenliikkeen ja tasavallan instituutioiden epäonnistumiselle, katolinen Keskustapuolue ja konservatiivit olivat uhka kilpailevien puolisotilaallisten joukkojen takia. Vaikka SA:n väkivalta palveli todellisia poliittisia päämääriä, se oli samalla myös äärimmäisen epärationaalista ja ailahtelevaa. Esimerkiksi juutalaiset ja naiset eivät tyypillisesti joutuneet SA:n väkivallan kohteeksi poliittisista syistä vaan siksi, että nämä olivat helppoja kohteita SA:n jäsenistön tyytymättömyyden ja vihan purkamiselle.
SA:n harjoittama väkivalta ei ollut yksinkertainen ilmiö, sillä poliittinen väkivalta viittaa aina pelkän fyysisen ja henkisen terrorin lisäksi myös aktiiviseen pyrkimykseen muuttaa vallitsevia asenteita – yksilöiden kokemusmaailmaa, arvoja ja ajattelua. Tällaisena poliittisen väkivallan ja sen merkitysten tarkastelu ajautuu välttämättä syvälle ihmispsykologiaan ja sosiokulttuurisiin rakenteisiin.
Weimarin tasavallan sosiaalinen ja poliittinen pirstaloituminen
Ensimmäinen maailmansota ja vuoden 1919 Versailles’n rauhansopimus jättivät Saksan heikoksi sekä poliittisesti että taloudellisesti. Suuren sodan jälkivaikutukset eivät kuitenkaan jakautuneet tasaisesti, sillä Saksan itäosat kärsivät elinoloiltaan suhteellisesti länsiosia enemmän. Täten myös poliittinen radikalisoituminen oli voimakkainta Saksan itäisillä alueilla. Weimarin tasavallan sodan jälkeistä politiikkaa ohjasi laajalti vahva pyrkimys merkittäviin yhteiskunnallisiin uudistuksiin, mutta muutosten konkreettisesta suunnasta ja laadusta oli epävarmuutta. Politiikan umpikujat yhdessä talouden taantumisen ja inflaation kanssa aiheuttivat vaikeasti ratkaistavia ongelmia monilla elämän osa-alueilla. Weimarin Saksa olikin otollinen maaperä poliittiselle väkivallalle, sillä yleinen yhteiskunnallinen ilmapiiri oli täynnä purkautumista odottavaa tyytymättömyyttä, vihaa ja ahdistusta. NSDAP ja SA käyttivät vallinnutta tilannetta tehokkaasti hyväkseen tarjoamalla Saksan kansalle lupauksia vakaudesta ja kansakunnan itsetunnon palauttamisesta. Historioitsija Richard Bessel on esittänyt, että kansallissosialistien toiminnan ytimessä oli tehokas kyky keskittää puolueen jäsenistön erilaisia vihantunteita yhtenäiseksi ja toiminnalliseksi poliittiseksi voimaksi. Weimarin tasavallassa levinneen yleisen tyytymättömyyden purkautumiseen poliittisena väkivaltana vaikutti kolme keskeistä tekijää: talouden heikko tila, yhteiskunnallisen perusvireen sotilaallistuminen sekä tarve vakaudelle.
Weimarin tasavalta nautti suhteellisen vakaasta yhteiskuntaelämästä vuosina 1923–1929. Tänä "kulta-aikana" maan talous elpyi hyperinflaatiosta, levottomuudet vähenivät ja ulkopoliittiset toimenpiteet olivat verrattain onnistuneita – Weimarin tasavalta hyväksyttiin esimerkiksi tuoreen Kansainliiton jäseneksi vuonna 1926. Saksan nousukausi oli kuitenkin vain pintaa. Kulta-ajan uudistukset olivat lyhyellä tähtäimellä toteutettua kriisipolitiikkaa, ja tällaisina ne eivät kyenneet ratkaisemaan tasavallan moninaisia ongelmia.
Weimarin syöksykierre alkoi toden teolla Wall Streetin pörssiromahduksesta vuonna 1929. Pörssiromahdusta seurannut globaali lama eskaloitui Saksassa vuoden 1931 puolivälissä, jolloin maan keskuspankki menetti lähes miljardi saksan markkaa muutaman viikon aikana. Kansainväliset sijoitukset ja lainat tyrehtyivät. Seurauksena oli jälleen valtava inflaatio. Työttömyys Weimarin tasavallassa nousi 30 prosenttiin vuonna 1932. Monet työttömät tunsivat tulleensa petetyiksi, sillä valtiovalta oli luvannut järjestystä ja taloudellista vakautta. Syypäitä etsittiin kiivaasti Weimarin tasavallan poliittisesta johdosta, jonka keskiössä Saksan Sosiaalidemokraattinen Puolue oli ollut aina vuoden 1919 valtiopäivistä lähtien. Tyytymättömyyden syventyessä ulkoparlamentaaristen keinojen käyttö nousi nopeasti demokraattisten prosessien rinnalle, ja SA siirtyi pelkästä poliittisesta filosofisoinnista suoraan toimintaan. Työttömyyden, elintason laskun ja tehokkaan propagandan edessä monet nuoret liittyivät SA:n riveihin edistämään kansallissosialistien sovittelevaa ja taloudellisia uudistuksia ajanutta agendaa. SA:n toiminnallinen ydin ei ollut kuitenkaan rakentavaa tai positiivista, vaan negatiivista ja tuhoavaa. Tätä heijasteli se, että poliittista väkivaltaa käytettiin suhteellisen mielivaltaisesti ja keinotekoisesti määriteltyjä uhkia kohtaan. Poliittisen vallan vahvistamiseksi ja pelon ilmapiirin luomiseksi SA:n vihollisten luokittelu oli sangen avokätistä.
Hyperinflaatiosta kärsi etenkin Weimarin tasavallan keskiluokka. SA:n jäsenistö koostuikin määrällisesti eniten keskiluokan edustajista, mutta laadullisesti tarkasteltuna SA oli poikkileikkaus eri yhteiskuntaluokista. Radikalisoitumisella oli laaja viehätysvoima yhteiskunnan eri kerroksissa, sillä usean saksalaisen arkikokemus oli se, että poliittinen väkivalta oli ainut keino vaikuttaa toivottomalta näyttäytyneeseen taloudelliseen tilanteeseen. SA:ssa ei kuitenkaan kiehtonut pelkästään mahdollisuus muutokseen, vaan myös järjestön tarjoama yhteisöllisyys ja rutiinit. Näitä tarpeita oli aiemmin täyttänyt mahdollisuus työhön ja uraan. Sitoutuminen SA:n kokonaisvaltaiseen toimintaan ja yhteisöön ei ollut psykologisesti pelkästään eheyttävää, sillä järjestön jäsenistössä voimistui samalla velvollisuudentunto terrorin ja väkivallantekojen toteuttamiseksi.
Ensimmäisen maailmansodan haamut eivät jättäneet Weimarin tasavaltaa koskaan rauhaan, ja valtion palautuminen sota-ajasta oli hidasta. Näkyvin merkki Weimarin hoitamattomista sotatraumoista oli elämän eri kerroksissa vaikuttanut nationalistinen militarismi. Weimarin tasavallan sosiaaliset, kulttuuriset ja poliittiset painopisteet olivat perusteiltaan johdannaisia sota-ajasta. Militarismi eräänlaisena yhteiskunnan kollektiivisena toimintatilana ei pelkästään tehnyt väkivallan teoista tavanomaisia, vaan myös rohkaisi fyysiseen väkivaltaan keinona osoittaa tyytymättömyyttä Saksan keisarikunnan häviötä ja Versailles’n rauhasopimuksen "sotasyyllisyysklausuulia" kohtaan. Väkivallankäyttö ja militarismi loivat yhdessä pahalaatuisen kehän, jossa militarismi implikoi voimakeinoja, ja väkivalta puolestaan vahvisti eräänlaista pseudo-sotilaallistumisen prosessia.
Implisiittisen sotatilan ja väkivallan viitekehys oli voimakkaasti läsnä SA:n rakenteissa ja toiminnoissa. SA:n jäsenistölle väkivallan ja terrorin toteuttaminen olikin arvokasta itsessään. Militarisoidun kulttuurin ja vahvojen yhteisöllisten toimintatapojen kautta SA:n jäsenet ehdollistettiin osaksi sota-aikaa ja sen perintöä, vaikka monet jäsenistä eivät olleet koskaan kokeneet sodan kauhuja rintamalla. Sotilaallisuuden ihannointi näkyi SA:ssa erityisesti järjestön yksiköiden organisoinnissa, vaatetuksessa sekä komentoketjun toiminnassa. Poliittisen väkivallan kasvaessa yhä hyväksyttävämmäksi toimintamalliksi Weimarissa, SA:n jäsenmäärä kasvoi räjähdysmäisesti. Järjestöllä oli vuonna 1932 noin 445 000 jäsentä, mutta Adolf Hitlerin noustessa Saksan valtakunnankansleriksi seuraavana vuonna, jäseniä oli yli kaksi miljoonaa. Verrokkina Saksan asevoimien, Reichswehrin, vahvuus oli rajoitettu Versailles’n rauhasopimuksen ehtojen mukaisesti noin 100 000 ammattisotilaaseen. SA:n suosio osoittaa sen, kuinka silmiinpistävää radikaali poliittinen toiminta ja kansalaisyhteiskunnan sotilaallistaminen olivat Weimarin tasavallassa. Ajan poliittisen toiminnan taantuminen osin katuväkivallaksi kiteytyi SA:n kutsussa ryhtyä "toimintaan hinnalla millä hyvänsä". Kulttuurissa, jossa aggressiivisuuden arvoja pidettiin korkealla ja politiikan perinteiset muodot murenivat, SA:n kutsuhuudolla oli vahva, mutta pahaa enteilevä kaikupohja.
Yksi SA:n keskeisistä rooleista NSDAP:n ”väkivaltaosastona” oli sekä edistää kansallissosialismin päämääriä toteuttamalla yhteiskunnallisen vakauden retoriikkaa käytännön toimien kautta että ylläpitää kansallissosialismia varteenotettavana poliittisena voimana. SA antoi kansallissosialistiselle aatteelle näkyvän, uhmakkaan ja voimakkaan ruumiin. SA:n harjoittama poliittinen väkivalta oli näkyvyydestään huolimatta syvästi ristiriitaista: se pyrki luomaan vakautta tuhon kautta. Weimarin sekasorron tilassa vakaus ja elinolojen parantuminen asetettiin kuitenkin muutoksia voimallisimmin ja äänekkäimmin ajaneiden mahdollisuudeksi. SA:n tavoitteena ei ollut kuitenkaan aloittaa väkivaltaista vallankumousta sinänsä, vaan pikemminkin turvata Weimarin yhteiskunnan autoritaariset, konservatiiviset ja vakaiksi koetut elementit. Järjestön toiminta alisti kollektiivisen eheytymisen ja ihmisten vapaaehtoisen yhteistyön tuloksena syntyvät kulttuuriset systeemit rakenteellista painostusta, epätasa-arvoa ja valtaa sisältäneille yhteiskunnan ulkoisille organisaatioille. Toisin sanoen SA:n väkivalta auttoi todellisuudessa luomaan järjestystä ja vakautta vain sille osalle saksalaisia, jotka psykologisesti elivät autoritaarisen normiston sisällä sen arkkitehteinä ja vallankäyttäjinä. Ajan myötä monelle saksalaiselle natsimoraali ei ollut todellinen vaihtoehto, vaan perusteiltaan destruktiivisen politiikan sanelema implisiittinen ja käytännöllinen pakko.
Pohjimmiltaan SA:n ja NSDAP:n ajama valtiomalli Weimarin tasavallassa tarkoitti (kansalais)yhteiskunnan alistamista kansallissosialistiselle hallinnolle ja valtiovallan keskittämistä. Edesmennyt saksalainen historioitsija ja Essenin yliopiston Natsi-Saksaan keskittyneen tutkimuslaitoksen johtaja Detlev Peukert on argumentoinut, että SA:n pyrkimys toisaalta kansalaisten oikeuksien kansallistamiseksi ja toisaalta konkreettisen vallan yksityistämiseksi aiheutti paradoksin SA:n toiminnassa. SA:n organisoitu poliittinen väkivalta loi valtakeskittymän, jonka sisäistä toimintaa määritteli tehoton johtaminen. Väkivaltaan turvautuminen oli SA:n toiminnalle välttämätöntä, sillä tehokkaalta vaikuttanut hallitsemisen strategia palautui lopulta aina enemmän tai vähemmän epärationaaliseen terrorin tuottamiseen. Yhteiskunnallisen järjestyksen synnyttäminen merkitsi SA:lle välttämättöminä esitettyjä uhrauksia yksilöiden tai sosiaalisten ryhmien suhteen.
SA:n väkivallan peruselementit herjauksista vainoihin voimistuivat vähitellen 1930-luvun mittaan. Weimarin tasavalta mureni NSDAP:n ja Hitlerin uuden poliittisen järjestyksen alle (saks. Neuordnung). Samalla SA:n harmonista vakautta tavoitellut retoriikka menetti lopullisesti keinotekoisen perustansa. Verenvuodatuksesta tehtiin luomisen todellinen instrumentti, jonka useat saksalaiset hiljaisesti hyväksyivät.
Väkivallan ideologia yksilöiden voimauttajana
Ensimmäisen maailmansodan rampauttama Weimarin tasavalta sen moninaisine ongelmineen tarjosi SA:n harjoittamalle poliittiselle väkivallalle otollisen ympäristön, mutta millaisia selityksiä väkivallan kasvulle voidaan löytää SA:n toiminnan sisältä? Kattavamman kuvan luomiseksi käsittelen seuraavaksi lyhyesti SA:n radikalismin henkisiä, ideologisia ja yksilöllisiä tekijöitä.
SA-jäsenten toiminta ei perustunut yhtenäiselle ideologiselle pohjalle, sillä jo kansallissosialismi itsessään oli hyvin löyhästi määritelty kattotermi, jonka alle oli mahdollista koota erilaisia painotuksia eri poliittisten tarpeiden mukaisesti. Kuten jäsenistön sosiaalinen tausta, myös SA:ssa vallinneet ajattelumallit olivat moninaisia ja usein ristiriitaisiakin. Arvojen ja poliittisten periaatteiden heterogeenisyys kuitenkin toimi eräänlaisena samaistumisen ja yhteisöllisyyden pohjana. Kun yksittäinen ideologinen sisältö ei pitänyt otteessaan SA:n jäseniä, epämääräiselle ja äkkipikaiselle väkivallalle jäi tilaa kasvaa. Tähän tietoisten ja systeemisien mielensisältöjen ulkopuolelle jääneeseen alkukantaiseen aggressioon oli helppo tarttua. Vaikka SA:n jäsenistä ei tule tehdä liian pitkälle meneviä yleistyksiä, tietyt yksittäiset ajattelumallit olivat melko tyypillisiä järjestön sisällä. Näitä olivat erityisesti äärinationalistinen rasismi, väkivalta merkityksen tuottajana sekä uskollisuus yhteisölle.
Liian nopeasti ja hapuillen muuttunut Weimarin yhteiskunta ei päässyt kokemaan vakaata kehitystä tai perinteiden sulautumista vuosisadan alun moderniin. Monimutkaisista sosiopoliittisista ongelmista kehkeytyi yksinkertaisia, yksilöllisiä ja myyttisiä. Reduktionististen elementtien takia rasismi oli erityisen tehokas työkalu SA:lle. Kun esimerkiksi juutalaisista tehtiin erilaisten myyttisten salaliittoteorioiden päähenkilöitä, maailma ja sen toiminta muuttuivat yksinkertaisemmiksi. Samalla myös keinot todellisuuskäsitysten hallitsemiseksi ja levittämiseksi helpottuivat. Koska SA:n ja NSDAP:n äärinationalistista ideaalimaailmaa tuli suojata kaikelta normista poikkeavalta keinolla millä hyvänsä, väkivalta näyttäytyi oireena kansallissosialistisen ideologian vieraantumisesta inhimillisen elämän moninaisuuden alueelta. Kansallissosialistinen ajattelu perustui monilta osin vääristeltyyn evoluutio-oppiin, ihmiskeskeiseen humanismiin sekä saksalaisen kansakunnan historian voimakkaaseen mystifiointiin. Rasismin kehikko olikin koko natsiliikkeelle ideologisesti sisäänrakennettu ajattelumalli ja päämäärä sinänsä, joka muokkasi tehokkaasti SA:n jäsenten psykologista valmiutta väkivallantekoihin rodullisen puhtauden nimissä. Sadistista väkivaltaa ja rasistista maailmankuvaa johdatteli kansallissosialismiin tiukasti nivottu ultramaskuliininen eetos sekä Weimarin Saksan eheyttävän yhteiskunnallisen ilmapiirin puute.
SA:n jäsenistö koostui suurilta osin nuorista ja elossaan vieraantuneista miehistä. Tällä oli vaikutusta siihen, millainen ryhmähenki organisaation sisällä muodostui. Monelle nuorelle miehelle SA tarjosi perheen kaltaisen yhteisön, joka täytti turvan, arvostuksen ja sosiaalisen kanssakäymisen tarpeita. Turhautumista elämän tai yhteiskunnan sisältöihin oli houkuttelevaa kanavoida merkitykseksi natsi-ideologian tarjoamissa puitteissa. SA:n sisällä miehisyyden kulttuuri ja väkivalta yhdistyivät erottamattomasti osaksi yksilön kokemaa turvallisuudentunnetta sekä solidaarisuutta muita jäseniä kohtaan. Poliittinen väkivalta oli monelle keino ylläpitää sosiaalisen kuuluvuuden tunnetta, mutta uhkaava käytös kieli usein myös pelosta yhteisöllisyyden ja elämän merkityksellisyyden menettämistä kohtaan.
Yhteisöllisyys SA:n riveissä ilmeni ennen kaikkea sotilaallisten arvojen, kuten sinnikkyyden, toiminnan ja rohkeuden kautta. Moni tulokas oli halukas osoittamaan mieskuntoisuutensa "taistelukentällä". Luonnollisesti Weimarin kaduilla käyty taistelu poikkesi perustavasti ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista, mutta sodan kokeneiden veteraanien läsnäolo vaikutti hienovaraisesti SA:n nuorempaan jäsenistöön. Sotasankareiden alaisuudessa sotilaalliseen maskuliinisuuteen liittyneiden fantasioiden ja kansallissosialistisen propagandan täyttäminen tuli mahdolliseksi
Toisaalta SA-johtajien sosiaalinen läsnäolo ja tiukka jäsenhierarkia madalsivat kynnystä poliittiselle väkivallalle. SA:n sisäiselle järjestykselle antautuminen ja yksilöllisen olemassa olon tavan menettäminen johtivat siihen, että useiden rivijäsenten itsetunnon perusta rakennettiin uudelleen ennen kaikkea suhteessa SA:n korkea-arvoisiin jäseniin. Upseeristo toimi monelle roolimallina, jonka hyväksyntä vaati väkivaltaa. Vastaavasti SA-johto oli hyvin tietoinen omasta psykososiaalisesta roolistaan organisaation sisällä. Painetta radikalismiin tuotettiin tietoisesti myös ylhäältä alas läpi komentoketjun.
Tavalliset rivijäsenet ja SA-upseeristo omasivat tyypillisesti hyvin erilaiset sosiaaliset ja elämälliset taustat, mutta jäsenistöä yhdisti kuitenkin voimakas sympatia ulkoparlamentaarista aktivismia kohtaan sekä tunne Weimarin tasavallan kestämättömästä yhteiskunnallisesta tilanteesta. Yhtäläisyyksistä huolimatta kysymys, joka jakoi merkitsevällä tavalla SA:n rivejä liittyi mielenkiintoisesti poliittisen väkivallan voimakkuuden asteeseen. SA-johto suhtautui huomattavasti järjestön rivijäseniä vakavammin radikaalin toiminnan äärielementteihin. Syynä tähän oli se, että aina 1930-luvun alkuun saakka SA:n liian brutaali toiminta olisi haitannut laajemmin NSDAP:n poliittista kannatusta. Väkivallan voimakkuuteen liittynyt sisäinen polarisaatio osoittaa osaltaan sen, että väkivallan konteksti oli usein merkittävämpää yksittäiselle jäsenelle kollektiivisten funktioiden sijaan.
SA:n harjoittamalla väkivallalla oli rajansa. Vaikka natsi-ideologia oli perinnäisesti fanaattista, poliittista väkivaltaa ei ollut mahdollista toteuttaa täysin sokeasti. SA:n ideologinen ja poliittinen vastuu NSDAP:ta kohtaan esti järjestöä unohtamasta täysin sen järkiperäisempää toimintakykyä. Täten esimerkiksi valtion instituutiot ja Weimarin tasavallan poliisivoimat jäivät lähestulkoon kokonaan pahimpien väkivallantekojen ulkopuolelle. NSDAP:n kannatuksen ollessa vielä melko alhainen, SA:n riveissä oli itseasiassa suhteellisen laaja periaatteellinen yhteisymmärrys siitä, että parlamentaariset keinot olivat järkevin tapa nousta valtaan. Väkivaltainen vallankumous olisi ollut liian iso poliittinen riski, ja Reichswehrin tukeen ei voinut luottaa. Poliisivoimiin kohdistunut puhdistus ja yhdistäminen tapahtuivat Saksassa vasta 1930-luvun lopulla, kun Kansallissosialistinen Saksa oli perustettu. Paikallisesti toimineiden poliisiorganisaatioiden keskuudessa kansallissosialismilla oli suhteellisen laaja kannatus, joten niiden haltuunotto tapahtui verrattain verettömästi.
Koska SA:n toiminnassa esiintyi tiettyjä sisäisiä rajoitteita tai normeja, järjestön poliittisen väkivallan teot voidaan nähdä yksilön kannalta osin ristiriitaisina. Yhteisö ja väkivalta itsessään toimivat monelle SA:n jäsenelle merkityksen ja tarkoituksenmukaisuuden lähteenä, mutta samalla SA järjestäytyneenä organisaationa myös esti yksilön elämällistä täyttymistä. SA:n sisällä propagandan sävyttämät lupaukset muutoksesta, vakaudesta ja "vihollisten" tuhoamisesta olivat jännitteisessä suhteessa näiden lupausten täyttämiseen vaaditun toiminnan kanssa. Sturmabteilungin turmiollisuus oli lopultakin siinä, että sen jäsenet etsivät yliotetta yhtä aikaa sekä vallinneesta systeemistä että itsestään. Samalla kun SA:n jäsenten viha kanavoitui väkivallaksi, heidän käsityksensä minuudesta sulautui hitaasti osaksi kylmää, epäinhimillistä ja totaalista natsikoneistoa.
Sturmabteilung-järjestön kasvu Weimarin tasavallassa oli nopeaa ja harjoitettu väkivalta tehokasta, mutta ailahtelevaa. Yhdessä kansallissosialistinen maailmankuvan kanssa Sturmabteilung valoi jäseniinsä uskoa muutoksen ja vaikuttamisen mahdollisuuteen radikalismin kautta. Järjestöllä oli tilaa kasvaa yhteiskunnassa, joka koki nopeita poliittisia sekä taloudellisia muutoksia ilman selvää päämäärää tulevasta. Ulkoisten tekijöiden lisäksi SA:n organisaation ja sen jäsenistön sisäinen maailma kantoivat mukanaan väkivallan katalyyttejä. Nämä kaksi todellisuutta olivat vuorovaikutuksessa keskenään ja muokkasivat toinen toistaan ohjaten samalla osaltaan Weimarin tasavaltaa kohti sen autoritaarista tulevaisuutta.
*
Heinäkuun 1. päivän vastaisena yönä vuonna 1934 Sturmabteilung joutui itse kokemaan natsi-ideologian häikäilemättömyyden. Järjestöstä oli tullut koossaan ja asemassaan ongelma Hitlerille ja hänen kannattajilleen. SA:n johdossa toiminut Ernst Röhm suunnitteli Saksan asevoimien sulauttamista osaksi järjestöä, mutta armeijan konservatiiviset voimat karsastivat ajatusta koulutettujen ammattisotilaiden ja SA:n kaltaisen ”rymyremmin” yhdistämisestä. Röhm oli myös useaan otteeseen tuonut esille ajatuksia sosialistisesta talouspolitiikasta, jota monet kansallissosialismia taloudellisesti tukeneet teollisuusvaikuttajat eivät voineet hyväksyä. Hitlerille suurin SA:n synnyttämä uhka oli eittämättä järjestön potentiaali vallankaappaukseen. Huhuja Hitlerin syrjäyttämisestä liikkui ja liikuteltiin. Lisäksi SA:n hallusta oli raportoitu merkittävä määrä tulivoimaa. Lopulta Hitler näki ainoaksi vaihtoehdokseen SA-johdon puhdistamisen. Niin kutsuttuna ”pitkien puukkojen yönä” koko SA:n ylin johto ja noin 200 muuta upseeria pidätettiin. Kaikista pidätetyistä Ernst Röhm ja arvioiden mukaan 85–200 muuta upseeria teloitettiin. Hitlerin uudelleenorganisoinnin seurauksena SA:n merkitys natsiliikkeen sisällä väheni merkittävästi. Natsiterrori sen hirveimmissä muodoissaan siirtyi Hitlerin henkivartiokaartin ja eliittijoukon, Schutzstaffelin, toimeenpantavaksi.
Lähteet
Bessel, Richard: The Nazi Capture of Power. Journal of Contemporary History, 39:3 2004, 169–188.
Bessel, Richard: Political Violence and the Nazi Seizure of Power. History Today, 35:10 1985, 7–14.
Bessel, Richard: Political Violence and the Rise of Nazism: The Storm Troopers in Eastern Germany 1925–1934. Yale University Press. New Haven, 1984.
Fischer, Conan: Stormtroopers: A Social, Economic and Ideological Analysis 1929–1935. George Allen & Unwin Publishers Ltd. London, 1983.
Gerwarth, Robert: The Central European Counter-Revolution: Paramilitary Violence in Germany, Austria and Hungary After the Great War. Past and Present, 200 2008, 175–209.
Kershaw, Ian: Hitler: A Biography. W. W. Norton & Company. New York, 2008.
Peukert, Detlev: Inside Nazi Germany: Conformity, Opposition and Racism in Everyday Life. Penguin Group. London, 1989.
Reinchardt, Sven: Violence and Community: A Micro-Study on Nazi Storm Troopers. Central European History, 46 2013, 275–297.
Townshend, Charles: The Necessity of Political Violence. A Review Article. Comparative Studies in Society and History, 29:2 1987, 314–319.
Ziemann, Benjamin: Germany after the First World War – A Violent Society? Results and Implications of Recent Research on Weimar Germany. Journal of Modern European History, 1 2003, 80–95